Artikkelit tunnisteella: Yrityskulttuuri

Aucor vie, asiakas kiittää

Vihdoin!

Tässä ovat blogini uudet sivut! Kerro ihmeessä mielipiteesi; palautetta saa ja pitää antaa, erityisesti jos huomaat jotain outoa tai hassua.

Digitoimisto Aucor teki aivan mahtavaa työtä koko matkan ajan: tarjouspyyntööni reagointiin salamana, ja samalla sykkeellä projekti pyörähti käyntiin. Ainoa hidastelu matkan loppusuoralla johtui vain ja ainoastaan itsestäni, ja silloinkin sain sopivan reippaita rohkaisuja ja tönintää toimintaan.

Koko projekti hoitui sivumennen sanoen kirjallisesti – sanaakaan ei vaihdettu puhelimessa, vaikka Aucorilta aluksi yritettiin soitellakin. Nopeasti he kuitenkin huomasivat, etten pääse näemmä koskaan puhelimeen, joten tyydyimme sähköiseen viestintään.

Parasta yhteistyössämme oli mielestäni viestintämme mutkattomuus: Aucorin väelle uskalsi osoittaa oman osaamattomuutensa, sillä aina vastaus oli ymmärtävä – ja parhaassa tapauksessa se oli: ”Me hoidamme!”

Saamani ohjeet olivat selkeitä ja tumpeloystävällisiä, ja usein asia oli tehty valmiiksi tai lähes valmiiksi asti minua varten. Aucorilla ymmärretään, että tietyillä asioilla ei kannata asiakasta vaivata, kun homma hoituu nopsemmin osaavissa käsissä.

Täyden palvelun talo siis – suosittelen!

Blogipostaukset täytynee sentään jatkossakin itse kirjoittaa.

Aucor juoksuttaa bloggaajaa

Blogini uudistuu: Vuorovaikutin-blogini siirtyy uuden verkkotunnuksen alle!

Uusi osoite on vuorovaikutin.fi – se ei siis vielä toimi. Sain varattua tuon tunnuksen, vaikka Treasure Coaching onkin rekisteröinyt sanan vuorovaikutin tavaramerkikseen. Kiitos ystävälliselle Johanna Verholle siitä, että hän luovutti verkkotunnuksen käyttööni!

Aucor Oy suunnittelee sivujen ulkoasun. Katleena on kehunut Aucorin niin läpi ja puhki, etten voinut ajatellakaan ketään toista yhteistyökumppaniksi.

Eikä suotta: ainakin nopeus on tehnyt minuun valtaisan vaikutelman!

Laitoin viestin asiasta Janne Jääskeläiselle, hän vastasi parissa tunnissa.

Pyysin tarkemman tarjouksen, hän teki sen melkein saman tien.

Haudoin asiaa pari päivää, hyväksyin tarjouksen, ja työ käynnistettiin yhdeksässä minuutissa viestini lähettämisestä!

Kun kerroin, että verkkotunnus on vapaana rekisteröitäväksi, se oli nimissäni yksitoista minuuttia myöhemmin!

Läkähdyn. Ja koetan juosta rinnalla yhtä kovaa.

Jos nopeus on valttia, Aucorilla on sopivat lenkkarit jaloissa.

VR palvelee

VR:n verkkokauppaa on paljon parjattu – eikä aivan syyttä.
 
Olin ostamassa lippua iltamyöhällä kaukojunaan. Kesken ostelun näytölle tuli ilmoitus: ”Verkkokauppa sulkeutuu hetken kuluttua.” (Tai jotain.)
 
Hetken kuluttua? Kello oli melkein yksitoista illalla, joten päättelin, että minulla on vain muutama minuutti aikaa tehdä ostos loppuun.
 
Panikoiduin niin, että unohdin pankkitunnukseni ulkoamuistettavat numerosarjat, ja miehen piti tulla omine tunnuksineen apuun.
 
VR:n verkkokaupan sulkeutumisajankohta ei käynyt tässä yhteydessä minulle ilmi, sillä vielä 23:n jälkeenkin siellä olisi voinut ostella lippuja.
 
VR:n hetki on siis jotain muuta kuin meidän muiden hetki. (Mutta sehän ei liene uutinen ainakaan niille, jotka ovat tottuneet odottelemaan myöhästeleviä junia.)
 
Pöyristelin tätä Katleenalle, joka kertoi puolestaan törmänneensä siihen, että verkkokaupan kiinni ollessa ei pääse edes selaamaan aikatauluja.
 
Jos siis täytyy vaikkapa keskellä yötä miettiä uusiksi seuraavan päivän matkasuunnitelmat, ei VR kerro tietoja. Ehei, parempi mennä Matkahuollon sivuille selvittelemään bussien reittejä.
 
VR ajaa siis asiakkaansa kilpailijan syliin.
 
Tänään onnistuin ostamaan lipun ongelmitta tulostusvaiheeseen saakka. Halusin tulostaa lipun itselleni ja painoin oikeata namiskaa oikealla hetkellä. Mutta kas, vanhojen asetusten vuoksi lippu tulostui paperille poikittain.
 
Uusi tulostus ei onnistunut, koska VR ilmeisesti kestävän kehityksen hengessä antaa tulostaa lipun vain yhden kerran.
 
Oma paperini oli onneksi lukukelpoinen, mutta entä jos paperi olisi ryttäytynyt koneeseen ekalla yrityksellä? Entä jos asiakas ei tilaakaan lippua puhelimeen tai sähköpostiin?
 
Vai oliko bugi vain minussa tai koneessani? Asiakas on aina valmis syyllistymään.
 
Kokonaan toinen juttu sitten on se, miten konduktööri junassa kertoi omista toimintatavoistaan leimata lippu lähijunassa.  Tai siis jättää se leimaamatta.
 
Mun tapa on tää, en tiedä miten muut tekevät, eikä tästä mitään ohjetta olekaan, mutta ei sun tarvitse laukata etsimässä leimauslaitteita tai konnaria. Istut vaan kyytiin.
 
Entä kollegan toimintatavat? Entäs jos hän haluaakin tarkistaa ja leimata ja skannata kaikki liput? Asiakas maksaa?

Kevyt kesätyö

Seurasin kerrostalon pihalla aikaansa viettäviä nuoria miehiä: he olivat ilmeisesti huoltoyhtiön palkkaamia kesätyöntekijöitä. Poikien tehtävä oli puhdistaa metallisia pyykki- ja mattotelineitä sekä maalata ne.

Aamun ensimmäinen tunti meni kuitenkin penkillä istuskellen ja älypuhelinta sivellen.

Itseäni samaan aikaan sekä huvitti että hieman harmitti jeppejen laiskottelu, sillä heidän palkkansahan kiertyy lopulta asukkaan maksettavaksi. (Ja hei: tunti! Vartti vielä on ihan ok.) Mieleeni tuli kuitenkin myös voimakkaita nostalgisia muistoja omista kesätyöpaikoista.

Vietin parikymppisenä muutaman kesän hautausmaan kesätyöntekijänä. Mukaani tarttui sieltä paitsi hieman puutarhanhoitotaitoja myös asiakaspalvelun aakkoset.

Hautausmaamme suntio Timppa muisti painottaa meille, että ensisijainen tehtävämme on asiakaspalvelu. Vaikka kukat ja nurmikot, pensaat ja hiekkakäytävät oli pidettävä kunnossa, meidän piti olla aina valmiina auttamaan hautausmaalla vierailevia omaisia.

Erityisen tärkeää oli keskustelu. Rukkasen piti pudota siihen paikkaan, jos asiakas halusi seurustella.

Ja sitähän sitten harjoiteltiin. Keskustelutaidot meillä kaikilla toki olivat erilaiset, mutta tärkeintä olikin kuuntelu, ei niinkään vastaaminen.

Sureviakin omaisia tietenkin tapasimme, mutta sielunhoitajana en ainakaan itse kokenut joutuvani olemaan. Surija halusi yleensä ollakin rauhassa; se joka halusi jutella, oli jo päässyt raskaimman surunsa yli. Yleensä puheenaiheet olivat mukavia muistoja tai yleisiä ja turvallisia teemoja – eli säitä ja vuodenaikoja.

Ymmärsimme varmasti kaikki, että saatoimme olla joillekin vanhuksille päivän kohokohta, kun annoimme heille hetken aikaa ja kuuntelimme heidän asiaansa minuutin tai pari. Joskus juttuhetket venähtivät, mutta sillä ei ollut merkitystä: hommat hoituivat kyllä ajallaan.

Harvassa työssä saa esimieheltä hyväksynnän siitä, että seurustelee asiakkaan kanssa eikä tee ”oikeita” hommia. Meidän esimiehellämme olivat tärkeät asiat mielestäni oikeassa järjestyksessä.

Luonnollisesti mekin otimme rennosti ja ajoittain laiskottelimme ja välttelimme työntekoa – sehän kuuluu kesätyön luonteeseen! Mutta toisin kuin huoltoyhtiön kundit, pidimme kyllä huolen siitä, että omaisten silmissä näytimme työteliäiltä.

Kesätyöntekijät ovat tärkeä voimavara yrityksille, kun töiden on sujuttava, vaikka henkilöstö lomailee. Yrityksen imagoon vaikuttaa sekin, miten kesäapulaiset tekevät hommansa. Asiakashan ei edes välttämättä tiedä, onko häntä palveleva työntekijä määräaikainen apulainen vai vakituinen työntekijä.

Seksivau! Kuvia!

Kävin viime syksynä miehen kanssa lounaalla thaimaalaisessa ravintolassa. Valitsimme ikkunapöydän.

Vieressämme oli hylly, jolla oli myynnissä erilaisia eksoottisia ruokatarvikkeita. Hyllyllä oli myös huiveja ja jotain muita silkkiasusteita. Ja – nakukuva.

Sellainen aanelosen kokoinen hologrammikuva alastomasta naisesta. Oikeastaan niitä oli aika monta, ja kaikki olivat mukavasti näkyvillä: kauniita naisia kauniine muotoineen.

Melkein vedin riisit nenään. Omaan ravintolanautintooni ei kuulu alastoman naisen katselu, joten kuvat eivät mitenkään ilahduttaneet minua.

Nousin tuolista ja käänsin kuvat nurin. Salaa toivoin, että viestini menisi perille henkilökunnalle.

Tänään menimme miehen kanssa uudelleen samaan ravintolaan – siellä on älyttömän hyvä ruoka – ja sattumoisin valitsimme saman pöydän.

Ei varmaan ole yllätys, että samat naiset katselivat hyllyltä meitä. Eikä varmaan yllätä, mitä minä tein. Käänsin kuvat taas nurin. Henkilökunta oli varmaan luullut tuulenpuuskan kaataneen ne edellisellä kerralla.

Miksi ihmeessä ne olivat myynnissä? Kuuluuko nyt ihan oikeasti thai-kulttuuriin tällainen nakukuvien myynti? Ja olimme ruokaravintolassa, jossa ei ole tietääkseni tarjolla hierontaa takahuoneessa. Niin, aika vahvana on mielessä stereotypiat thaipalveluista tämänkin jälkeen.

Tietääkseni työpaikoillakaan ei saa pitää tissikuvia tietokoneen taustakuvana, joten miksi sellaisia saa sitten pitää ruokaravintolassa näytillä? Ravintola on ihan tavallinen ruokapaikka, jossa käy perheitäkin. Ja kuvat voi nähdä kadultakin.

Ja miksi on ihan mahdotonta sanoa tästä asiasta suoraan ravintolan henkilökunnalle? Kuka tekisi sen puolestani?