Artikkelit tunnisteella: Vuorovaikutus

Kaksi naista

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän menee punaiselle urheiluautolleen – vähän kliseinenhän se on, mutta niin ihana, nainen pohtii.

Hän ajaa ulos pysäköintiluolasta ja joutuu jarruttamaan ovella päästääkseen äidin ja kaksi lasta kulkemaan auton edestä. Onneksi tässä on hyvä näkyväisyys, nainen ajattelee.

Äiti ja lapset eivät ylitäkään ajorataa vaan kääntyvät parkkipaikalle vievälle ajotielle. Heillä on siis auto siellä parkissa, nainen ajattelee ja kaasuttaa päästääkseen jäistä ylämäkeä eteenpäin. Hän joutuu kaasuttelemaan useamman kerran, sillä ajorata on liukas ja jäästä urainen.

Äidin taluttamista lapsista toinen liukastuu, muttei kaadu, sillä äiti pitää tätä tiukasti kiinni kädestä. Olipa hyvä, että olin täällä kauempana, nainen ajattelee ja lähtee varovasti ohittamaan äitiä ja lapsia.

Silloin äiti kääntyy kohti autoa ja selvästi sanoo jotain. Hän heilauttaa kättään raivokkaasti – oliko se keskisormi?

Nainen avaa auton ikkunan: ”Oliko sulla jotain?”

”Voisi varoa kyllä vähän!” äiti tiuskaisee.

”Minä kyllä menin niin varovasti kuin pystyin”, nainen sanoo ja ajattelee, ettei tähän olisi nyt aikaa.

”Lapset säikähtää tuollaista!” kiljaisee kiukkuinen äiti.

”En olisi voinut tässä varovammin ajaa!” nainen sanoo. Kurjaa kun joutuu puhumaan näin kovalla äänellä, että äiti kuulisi.

”Joo, okei. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo ja näyttää äkkiä itkuiselta.

Voi ei, se itkee. Nainen sulkee ikkunan ja ajaa vähän eteenpäin. Sitten hän kuitenkin avaa ikkunan uudelleen:

”Oliko tässä jotain? En olisi voinut varovammin ajaa”, hän yrittää.

”Joo anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut, kaikki ok”, äiti sanoo ja itkee. Hän kiiruhtaa lasten kanssa autolle.

Nainen katsoo hetken perään ja miettii miten toimia. Mutta on kiire, on mentävä töihin. Jäi kyllä vähän ikävä fiilis.

**********

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän ohjaa kaksi lastaan ulos ja ajattelee, että onneksi aikaa on vielä hyvin. Hän taluttaa lapsia kohti parkkipaikkaa, kun pysäköintiluolasta tulee ulos auto. Se pysähtyy odottamaan, että he ylittäisivät ajoradan.

Äh, olisi pitänyt päästää se ensin, sillä nyt kävelemme sen edessä tässä ajotiellä. Lumivallien vuoksi parkkipaikalle ei pääse muuten, nainen harmittelee.

Punainen urheiluauto kaasuttelee takana. Mennään, mennään, nainen miettii kiukuissaan. Samassa pienempi lapsi liukastuu jäisellä tiellä. Hän ei kaadu, mutta melkein. Kauheaa, auto melkein vieressä.

Nainen vetää lapset sivuun ja viittoo kädellään merkiksi, että auto ajaisi ohi. ”Mennään me sivuun”, hän sanoo lapsille.

Auto pysähtyy, ja bisnesnainen avaa ikkunan.

”Mitä sulla oli?” bisnesnainen kysyy kiukkuisena.

”Vähän vaan varovaisuutta”, äiti sanoo ja koettaa taluttaa lapsia eteenpäin. Pitää ehtiä päiväkotiin ja töihin.

”Ei tässä oikein olisi voinut enempää varoa!” bisnesnainen huutaa.

Yhtäkkiä itkettää. Väsyttää ja harmittaa, on kiire.

”Joo anteeksi, en mä pahalla tarkoittanut”, äiti nieleksii. Suu vääntyy. Nyt se näkee mun itkun.

”Ei tässä voi enempää varoa, niin hitaasti ajoin kuin pystyin”, ikävä bisnesnainen inttää.

”Lapset säikähtivät. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo epäselvästi ja miettii, että säikähti itsekin. Lähtisi tuo jo pois, nainen ajattelee ja lähtee kiireellä kohti autoa.

Punainen urheiluauto ajaakin eteenpäin mutta pysähtyy vielä. Voi ei.

”Oliko sulla siis jotain? En mä olisi voinut varovaimmin ajaa”, bisnesnainen jankuttaa.

”Anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut. Kaikki on ok”, äiti koettaa sanoa kuuluvasti, vaikka itkettää. Hän menee kiireesti autolle ja ryhtyy pakkaamaan hämmentyneitä lapsia autoon.

Punainen urheiluauto kaasuttaa kiukkuisesti pois.

Nainen ei katso perään vaan pyyhkii kyyneleitään ja harmittelee valuvaa ripsiväriään. Mutta on kiire, on mentävä päiväkodin kautta töihin. Jäi kyllä aika ikävä fiilis.

Aucor vie, asiakas kiittää

Vihdoin!

Tässä ovat blogini uudet sivut! Kerro ihmeessä mielipiteesi; palautetta saa ja pitää antaa, erityisesti jos huomaat jotain outoa tai hassua.

Digitoimisto Aucor teki aivan mahtavaa työtä koko matkan ajan: tarjouspyyntööni reagointiin salamana, ja samalla sykkeellä projekti pyörähti käyntiin. Ainoa hidastelu matkan loppusuoralla johtui vain ja ainoastaan itsestäni, ja silloinkin sain sopivan reippaita rohkaisuja ja tönintää toimintaan.

Koko projekti hoitui sivumennen sanoen kirjallisesti – sanaakaan ei vaihdettu puhelimessa, vaikka Aucorilta aluksi yritettiin soitellakin. Nopeasti he kuitenkin huomasivat, etten pääse näemmä koskaan puhelimeen, joten tyydyimme sähköiseen viestintään.

Parasta yhteistyössämme oli mielestäni viestintämme mutkattomuus: Aucorin väelle uskalsi osoittaa oman osaamattomuutensa, sillä aina vastaus oli ymmärtävä – ja parhaassa tapauksessa se oli: ”Me hoidamme!”

Saamani ohjeet olivat selkeitä ja tumpeloystävällisiä, ja usein asia oli tehty valmiiksi tai lähes valmiiksi asti minua varten. Aucorilla ymmärretään, että tietyillä asioilla ei kannata asiakasta vaivata, kun homma hoituu nopsemmin osaavissa käsissä.

Täyden palvelun talo siis – suosittelen!

Blogipostaukset täytynee sentään jatkossakin itse kirjoittaa.

Juu, olin vaikea asiakas

Puhelin soi.

No se on se-ja-se täältä mutinaamutinaa-yrityksestä hei. Juu ihan näillä samoilla Google-asioilla soittelen kuin edelliselläkin kerralla, eli onhan se Argotia puhelimessa. Hyvä. Onko toimipaikka sama kuin vuosi sitten?

On se.

Juu ja suhdetoiminta ja viestintä on siis toimialana, eli mitähän se on tarkemmin?

Kerrotko ensin että millä asiolla soittelet. Varmaan jotain olet myymässä?

Juu ihan näillä samoilla Google-asioilla kuin viimeksikin. Eli suhdetoiminta ja viestintä, mitähän se on?

Minkä takia tarkistat näitä tietoja? Onko tämä jokin maksullinen hakupalvelu?

Juu, hyvä kun tuli puheeksi. Eli ei ole mikään maksullinen hakupalvelu, mutta hyvä kun tuli puheeksi, kun on aika monenlaista myyjää liikenteessä, heh heh. Eli suhdetoiminta ja viestintä, mitähän se on kun on mulle vähän vieraita nämä.

No, sanotaan vaikka että viestintäpalveluita tarjoan. Mutta en ole nyt ostamassa mitään markkinointia, joten voidaan varmaan lopettaa tämä puhelu tähän. Hyvää päivän —

Juu lopetetaan vain tähän kun on kerran niin kauhean vaikeata.

Juu, oli vaikeata minustakin.

Twitter – loistava palvelukanava

Twitter on loistava palvelukanava. Twiitit ovat lähtökohtaisesti julkisia, ja niitä on näpsäkkä levittää periaatteessa koko käyttäjäkunnalle.

Kouvolan kaupunki liittyi Twitteriin alkuvuodesta:

Sen jälkeen se on lähettänyt 313 twiittiä – muttei ole vielä oivaltanut Twitterin perusominaisuutta. Twitterin sanotaan olevan sosiaalisen median kanava, ja se tuo mukanaan perusoletuksen, että käyttäjät ovat sosiaalisia eli vuorovaikutteisia.

Vuorovaikutteisuus tarkoittaa sitä, että seurataan muita käyttäjiä; Kouvolan kaupunki seuraa 10 tiliä, jotka ovat kouvolalaisia tahoja, kuten kirjasto ja lätkäseura.

Vuorovaikutukseen kuuluu myös se, että vastataan kun kysytään. Minäpä kokeilin tätä:

Muotoilin twittiini niin, että osoitan sen kaikille seuraajilleni ja vain pingaan eli ”tönäisen” Kouvolan kaupunkia. Vastaushan saattaisi tulla nopeasti joltakulta twiittaajalta,  joka on törmännyt samaan tilanteeseen itsekin.

En saanut vastausta.

Samaan aikaan Kouvola kyllä oli aktiivisena Twitterissä (uusin twiitti ylimpänä):

Hieman huvittavaa on nähdä, että samaan aikaan toivotellaan uusia kaupunkilaisia tervetulleiksi, muttei vastata toisen asiakkaan kysymyksiin. Hankintojen suunnittelukalenterista kyllä kerrotaan kolmesti. Ehkä se on hyvä asia.

Muutaman päivän päästä huomasin kaupungin twiittaavan, ja säntäsin uudistamaan kysymykseni:

Tällä kertaa muotoilin kysymykseni niin, että se on kohdistettu suoraan kaupungille. Aloitin twiittini kuitenkin muulla merkillä kuin käyttäjän nimimerkillä, jotta se näkyisi kaikille seuraajilleni, ei vain Kouvolan ja minun yhteisille. Edelleen toivoin, että saisin vastauksen edes jostain.

Arvatkaa, sainko vastausta? No en.

Jos Twitteriä käyttää vain tiedottamiseen, jää käyttämättä sen olennaisin puoli, nimittäin vuorovaikutteisuus. Twitter toimii mainiona palvelukanavana, jos viesteihin vain vastattaisiin.

Saa sanoa

Tiedättehän koulukiusaajan, joka vanhempien reaktio palautteeseen on: ”Ei meidän Kaisa-Maisa sellaista tekisi! Ei kukaan ole koskaan aiemmin valittanut mitään!”

Olin lastemme kanssa kesällä leikkipuistossa. Siellä oli paljon tenavia, joukossa omiamme pari vuotta vanhempi tyttö. Tämä tyttö töni, killaili ja ilkkui kaikkia pienempiään. Käytös oli paikoin melko rajua.

Hänen vanhemmillaan oli kiire a) hoitaa nuorimmaista b) auttaa esikoista isossa kiipeilyvälineessä ja c) seurustella toisten vanhempien kanssa. Tämä keskimmäinen sai tehdä mitä ehti ilman, että kukaan puuttui puuhaan.

Minulla tuli mitta täyteen: Pysäytin tytön, kun hän oli tönimässä tasapainoilutelineessä pienempiään tieltään. Sanoin: ”Kuule, tuo ei ole kivaa. Ole varovainen näiden pienempien kanssa ja odota omaa vuoroasi.”

Tyttö mulkaisi minua ja vaihtoi toiseen telineeseen.

Mietin hetken, keräsin rohkeuteni ja menin äidin puheille.

”Hei, sinä taidat olla tuon tytön äiti. Sun on varmaan hyvä tietää, että tuolla tuli vähän tönimistä ja mun piti vähän sanoa hänelle, ettei pienempiä saa töniä.”

”Juu, saa sanoa”, äiti yritti hymyillä.

Saa sanoa, niinpä.

Seurasin tilannetta, mutta äiti ei ainakaan minun nähteni mennyt selvittämään asiaa tytön kanssa. Mielestäni äiti olisi saanut sanoa itsekin tytölleen asiasta.

Mutta nyt on valitettu, eli lapsen mahdollinen tuleva huono käytös ei tule vanhemmille puskista.