Artikkelit tunnisteella: Vieraat kielet

Äiti vai mä?

Eikö ole vähän outoa, miten pienille lapsille puhutaan?

Äiti on tässä.

Isä auttaa.

Anna se tänne tädille. 

Ei siis käytetä minä-pronominia, vaan jotain substantiivia sen sijaan. Sillä kerrotaan lapselle koko ajan, että kuka puhuu: äiti, isi, setä vai vaari.

Lapsukainen poimii saman mallin ja puhuu itsestäänkin kolmannessa persoonassa: Roope menee nukkumaan.

Tämä tapa on minusta tuntunut aina vähän hölmöltä, mutta silti se tulee suustani hyvin luontevasti. Hankalaa on vain silloin, kun pitää puhua ns. vieraalle lapselle. Pitää siis päättää puhuessaan, miten haluan vekaran kutsuvan itseäni.

Tenavat tuntevat toistensa vanhemmat sen ja sen äitinä tai isänä, mutta ei kai kukaan sano pihalla naapurin lapselle, että annas kun Maija-Kaijan äiti auttaa sut ylös. Siinä sitä sitten esittäydytään etunimellä. Tai minällä.

Jossain vaiheessa substantiivi vaihtuu minäksi kotonakin. Mutta milloin? Tai milloin se on se luontevin vaihtoehto? Eihän nyt teinille enää sanota, että äiti ei halua että juot viinaa.

Itse huomaan käyttäväni lapsille puhuessani paljon minä-sanaa – siis sitä kokonaista muotoa, en -muotoa. -muotoa kuitenkin käytän muille puheessani eniten. Tai itse asiassa yleensä nielaisen puolet siitäkin:

M’annan sulle haarukan, odota vähän.

’Ä meen nyt tekee ruokaa.

Suomen opintoihin kuuluneelta pakolliselta viron-kurssilta ei jäänyt kovin monta asiaa mieleen, mutta sen muistan, että viron kielessä mina-sanaa käytetään, kun halutaan painottaa tekijää: todellakin minä nyt teen tämän asian. Ma on se painoton tekijä.

Suomessa ero on lähinnä tyylillinen, eli kun halutaan olla kirjakielisempiä, käytetään pidempää muotoa. Arkikielessä eli puhekielessä tiivistetään ilmaisua – jopa nielemällä puolet pois sanasta, jossa on vain kaksi äännettä.

Tietenkin voidaan siivota minä-sana pois kokonaan, koska verbin taivutuksessahan se vielä näkyy:

Tulen, tulen.

En halua!

Meille vaatimattomille suomalaisille hyvin helpottava kielen piirre.

Herrat ja rouvat

Jokin aika sitten Pampers-kerho (se vaippafirma) lähetti lastemme ikään sidotun uutiskirjeen sähköpostiini. Kirjeen yhtenä aiheena oli käytöstapojen kasvatus. Hyvä teema, toden totta.

Kirjeiden perusominaisuus on kehnohko käännöskieli, mutta nyt silmään pisti muukin seikka:

Lapsesi oppii matkimalla, joten jos vanhemmat käyttäytyvät hyvin ja osoittavat huomaavaisuutta toisia kohtaan, lapsella on hyvä pohja tulevalle käytökselleen. Hyvistä tavoista ei tule tehdä turhan isoa asiaa, eikä lasta kannata pakottaa sanomaan ”kiitos” joka välissä. On myöskin turha suuttua, jos lapsi ei puhuttele jotakuta haluamallasi tavalla.

”Puhuttele”? Mistä ihmeestä tässä oikein puhutaan?

Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapset tosiaan sekoittavat puheessaan mummon ja mummun, mutta sehän ei ole mikään ihme.

Sitten tajusin: monessa muussa maassa on tärkeätä osata puhutella toista oikein, siis Mr. Johnson, Mrs. Clinton tai sir ja niin edelleen.

Voi arvata, että kirjeen teema on ideoitu amerikkalaisessa emoyhtiössä – ja siis amerikkalaisen tapakulttuurin pohjalta.

Tällaiset puhuttelut ovat meillä nyky-Suomessa melkoisen vieraita. Kyllähän meilläkin taannoin puhuttiin konstaapeli Lahtisesta, pastori Virtasesta ja rouva Jokisesta, mutta nykyään sellainen kuulostaa arkipuheessa juhlavalta tai vanhahtavalta.

Meidän lapsilla on elämässään liuta tätejä ja setiä. Osa aikuisista nimetään lapsikaverin mukaan, kuten Oskun isä ja Melanien äiti. Ja sitten on hurjasti aikuisia, joista käytetään ihan vain etunimiä: Eeva, Laura, Lawrence, Leena, Milja, Åke…

Lapset kuulevat, kuinka me vanhemmat puhumme toisista ihmisistä, ja poimivat sen tavan meiltä. Siksi moni aikuinen on tullut tutuksi omalla etunimellään lapsillemme, mikä on mukavan läheinen tyyli. Se on suomalaista tapakulttuuria.

Varaus on nimellänne

Edellisen postaukseni keskustelu ajautui myös nimien väärinymmärryksiin, ja ystäväni Katri kertoi sähköpostitse tarinan, jonka julkaisen tässä hänen ja hänen miehensä Pekan luvalla:

Pekka kävi tässä hiljattain Espanjassa työmatkalla ja oli varannut hotellin etukäteen puhelimitse.

Hotellissa huonetta ei kuitenkaan Pekka Mannilan nimellä löytynyt, vaikka Pekka oli puhelimessa nimensä sanoessaan luetellut etu- ja sukunimen kirjaimet erikseen. Hän oli vielä selittänyt, että Mannila kirjoitetaan kuten Filippiinien pääkaupunki, mutta kahdella n:llä.

Lopulta huone löytyi varausnumeron perusteella. Varaus oli tehty henkilölle nimeltä Beckkammel.

Ollaanpa siis tarkkoja omien ja toisten nimien kanssa! Nimi on herkkä asia, ja sen suhteen tehdyt virheet aiheuttavat paitsi harmia myös harmistusta.

Oma etunimeni ei ole kaikkein yleisin variaatio, ja siksipä olen tottunut varautumaan siihen, että minua kutsutaan yleensä Marja-Liisaksi. Mutta erään kerran käytetty Irma-Liisa pääsi kyllä yllättämään!

Suomen kieli saattaa kuulostaa muunkielisestä erikoiselta. Toinen ystäväni kertoi, että oli kerran opettanut tanskalaista tuttavaansa sanomaan suomeksi minun nimeni on. Ja miten tanskalainen sen kuuli ja toisti? Miniminimini…

Väärinymmärretty Yölikki

Radiosta tuli Huey Lewis & The News -poppoon huoleton ”Happy to be stuck with you”. Biisi on vuodelta 1986, ja vasta nyt tajusin, etteivät ne laulakaan häppi tu ti stak vit juu. Siis be, ei ti.

Olin ala-asteikäisenä jostain syystä hahmottanut sanat väärin ja tyytynyt siihen muotoon 25 vuodeksi. No, eipä kappale ole millään soittolistoilla keikkunutkaan, joten en ole juuri päässyt tarkistamaan kantaani.

Sellainen se ihmiskorva ja -mieli on. Jokin ennakko-oletus ohjaa tulkintaa, ja siitä on tosi vaikeata luopua, vaikka lopputulos olisi järjetön. Ehkä olimme koulun enkuntunnilla harjoitelleet to the -rakennetta, ja se oli vaikuttanut omaan tulkintaani.

Pelkäsin pienenä kovasti pimeää ja mörköjä, ja siksi tulkitsin ”Oi muistatko vielä sen virren” -laulun kohdan kun yö liki ikkunan liikkui niin, että ikkunan takana väijyi joku kauhea Yölikki.

Mustikki– ja Mansikki-tyyppiset nimet olivat minulle tuttuja, sillä vietin lapsena paljon aikaa serkkujen kanssa maitotiloilla. Luontevasti käänsin vieraan likin eli lähellä-sanan tutummaksi ikki-nimeksi.

Onhan se selvää, että omat tietomme ja taitomme vaikuttavat siihen, miten pystymme ottamaan tietoa vastaan. Jos toinen käyttää meille vieraita sanoja tai kokonaan vierasta kieltä, ei voi olettaa, että viesti menee ehjänä perille. Ja viesti on aina lähettäjänsä vastuulla.

Jos jokin tulkintamahdollisuus on lähellä omia näkemyksiämme, valitsemme luonnollisesti sen, koska se vahvistaa meidän käsitystämme maailmasta ja sen makaamisista. Koska olin varma, että ulkona pimeässä oli mörköjä, poimin kappaleen sanoista yhdelle mörölle nimen, Yölikin. Koko kappale oli mielestäni kaunis mutta pelottava – ei mikään iltalaulu.

Rohkeasti ja luontevasti englanniksi

Istuin viikonloppuna Lontoossa Arsenalin kotiottelussa (tietämättömille tiedoksi: katsoin jalkapallo-ottelua) 60 000 muun katsojan kanssa. Toisella puolellani istui mies, joka kannatti Arsenalia ”ihan tosissaan”. Hän eli pelin mukana asiaankuuluvasti ja keskusteli pelin käänteistä vieruskaverinsa kanssa ilmeisen asiantuntevasti.

Pelin alkaessa edessämme oli muutamalla rivillä useita tyhjiä paikkoja, jotka täyttyivät hiljalleen. Ahtailla riveillä ihmisten oli noustava ylös päästääkseen tulijat ohitseen näiden omille paikoille. Ja se tietysti tarkoitti, että takana istuvat eivät hetkeen nähneet kuin selkiä ja takamuksia. Tämä toistui edessämme muutaman kerran, ja lopulta puuskahdin itsekseni harmiani siitä, että jänniä hetkiä meni ohi, kun mattimyöhäiset nostattivat taas rivillisen katsojia näköesteekseni.

Vieruskaverini kääntyi puoleeni ja sanoi naurahtaen jotain. Melun vuoksi en kuullut mitä, mutta tulkitsin hänenkin harmittelevan tilannetta. Minä heilautin kättäni eturiviä kohti ja sanoin naurahtaen: ”C’mon!” Vieruskaverini sanoi: ”Bläbläblä discount bläblä.”

Sain poimittua hänen viestinsä ydinsanan ”discount” eli alennus. Jokainen arvaa, mitä hän halusi sanoa: ”Meidän pitäisi pyytää alennusta lipuista, koska ei nähdä koko peliä.” Vastasin nokkelasti: ”Yeah!”

Tuossa keskustelutilanteessa oli monta häiriötekijää: meillä ei ollut tasa-arvoista yhteistä kieltä (vain toinen käytti äidinkieltään) ja melu oli kova (kaikkea ei voinut kuulla). Silti viestin perillemenoa riittävällä tasolla tuki se, että meillä oli yhteinen kokemus ja vieruskaverini painotti lauseen avainsanaa.

Suomalaisena englanninpuhujana olen oppinut jännittämään sitä, ovatko pre- ja postpositiot kohdillaan, miten verbi taipuu ja mikä olikaan oikea sanajärjestys. Näitä asioitahan me koulussa treenattiin.

Kuitenkin tuolla yksinkertaisella keinolla, avainsanan painottamisella, olisin voinut ihan hyvin heittää saman vitsin itsekin: ”We should ask some discount for – from? eiku… of?” Äh. Antaa olla. Katson mieluummin peliä kuin seurustelen paikallisten kanssa.