Artikkelit tunnisteella: Sanan voima

Tytöt ja pojat, naiset ja miehet

Twitterissä tuli keskustelua tytöttelystä ja pojittelusta työpaikoilla. Sisältyykö siihen vähättelyä vai onko se vain rentoutta?

Kerran naisesimies puhutteli minua ja toista nuorta naistyötekijää tytöiksi: Pitäkää te tytöt talo pystyssä sillä aikaa kun olen poissa!

Vitsailimme hänelle puhuttelusta, ja esimies pyysi kauhuissaan anteeksi tytöttelyään. Meillä oli kova työ selventää, ettemme ihan oikeasti kokeneet sitä halventavana. Tyttöjähän me olimme häneen verrattuna iällisesti. Lisäksi tiesimme esimiehen arvostavan osaamistamme, joten tytöttelyyn ei liittynyt mitään alentavaa.

Jos sen sijaan olisin esimiehelle tai työkaverilleni pelkkä tyttö ilman etunimeä, tuntisin olevani vain käyttötavaraa. Etunimi tekee meistä ihmisen, yksilön, muista erottuvan. Tyttö on vain osa nuorten naisten laumaa.

Voiko sitten puhua naisista? Nainen liittyy ehkä voimakkaammin sukupuoleen: Menevätkö naiset vai miehet ensin saunaan? 

Voisiko työyhteisössä sanoa: Naiset tekevät tämän työn, miehet tuon. Heti tulee negatiivinen mieliyhtymä naisten ja miesten töistä – vaikka joskus niillekin on perustelunsa.

Oma ukkini ei koskaan sanonut naista naiseksi. Hänen kielessään tai murteessaan sanalla nainen oli ’huonon naisen’ merkitys. Nainen oli kevytkenkäinen olento. Ukki puhuttelikin naisia vaimoiksi.

Ukkini on aikaa sitten kuollut, ja hän eli aikana, jolloin ”kunnollinen” nainen oli naimisissa. Naimaton nainen oli luultavasti hänelle sitten neiti. Tai ehkä nainen oli vaimo riippumatta siviilisäädystä, en tiedä.

Entäs sitten pojat? Poika tulee katsomaan sitä, saatetaan sanoa jossain huoltofirmassa. Jos poika ei saa asiaa kuntoon, laitetaan työmies asialle.

Jossain vaiheessa kaikki naiset ovat kokeneet sen, että heitä nimitetään tädeiksi.  Silloin tulee ensimmäinen ikäkriisi.

Naisen yhä ikääntyessä hänestä tulee mummo riippumatta siitä, onko hänellä lastenlapsia. Vanhasta naisesta on monia muitakin nimityksiä: minusta mummeli on hellittelevä nimitys, mummi on tehokas ja energinen täti, isoäiti arvokas ja tyylikäs ja mummu on vanha ja huonokuuloinen.

Ikään liittyy mielikuva osaamisesta. Poika tai tyttö on nuoren, siis kokemattoman ihmisen nimitys. Perinteisestihän aloittelija on nuori ihminen.

Nykyaikana voi olla, että vastavalmistunut onkin jo aikuisiässä, mutta hän on silti aloittelija uudessa työssään. Toisaalta nuorella ihmisellä voi olla tuoretta tietoa ja uutta osaamista, joten hän onkin arvokas työntekijä. Erityisesti näissä tilanteissa tytöttely tai pojittelu voi tuntua tavallistakin kohtuuttomammalta.

Kieleen sisältyvät mielikuvat voivat olla syvällä, joten niiden muuttaminen ei onnistu aivan kädenkäänteessä. Kieli on yhteisön omaisuutta, joten yksittäinen kielenkäyttäjä ei voi noin vain muuttaa sen sääntöjä. Ei siis auta, että itse ei tarkoita tytöttelyllä mitään pahaa. Sitä ei voi tehdä, jos muu yhteisö kokee sen vääränä.

Hankala jo lapsena

Miten vanhempi puhuu lapsestaan? Tosielämän esimerkkejä:

”Meidän Ville-Valle* on tosi ylivilkas. En oikein jaksa sen kanssa.”

”Mä olin kaksi ekaa vuotta ihan loppu, kun Anni-Sanni oli niin hankala vauvana.”

”Hanna-Henna on sellainen tosikko. Ei se naura eikä sillä ole kavereita.”

Miltä lapsesta tuntuu kun hän kuulee tällaista puhetta itsestään? Millaisen minä-kuvan hän luo itsestään? Satunnaisen puuskahduksen kuuleminen ei varmaan kenestäkään elämän murjomaa tee, mutta entäs jos esimerkeissä kaikissa on yhden ja saman lapsen nimi?

Ja sitä paitsi: eikö ennemmin ole kyse siitä, että lapsi poikkeaa joko vanhemman luonteenpiirteistä tai hänen odotuksistaan: Lapsi on joko vilkkaampi kuin minä tai hän ei purskahda nauruun yhtä herkästi kuin minä. Minä odotin seesteistä ja rauhallista vauva-aikaa, mutta se olikin työlästä vauvan sairastelun takia.

Aikuiset puhuvat lapsista näiden kuullen paljon ja usein aika suorin sanoin. Pieni vauva ei vielä ymmärrä puhetta, mutta lapsi oppii kielen salakavalasti. Yhtäkkiä lapsi alkaa toistella aikuisten puhetta – ja totuutena, tietenkin.

*Nimet on muutettu.

Kiroileva äiti

Lapsuudenkodissani ei kiroiltu, ja itsekin olen elämässäni kiroillut oikeastaan vain teini-ikäisenä. Siksi olikin ihan itsestään selvää, että äitinäkään en kiroile. En vain arvannut, että vanhemmuus saa ihmisessä aikaan ihmeitä.

Olin tänään ruokaa laittamassa kun totesin, että toinen kaksivuotiaista todellakin tarvitsee vaipanvaihdon, muuten – no, ei siitä sen enempää. Jätin keittiöpuuhat ja menin pojan kanssa vessaan. Tyttö jäi tekemään jotain jonnekin.

Huutelin vessasta tytölle: ”Missä olet, mitä teet?” Tyttö vastasi keittiön suunnalta iloisesti ”Täällä!” mutta ei vajavaisella kielitaidollaan käynyt raportoimaan tekemisiään.

Sain vaippahommat ajallaan valmiiksi ja säntäsin keittiöön katsomaan, minne leikkuuveitset, puukot ja puntarit on uudelleensijoiteltu. Vanhoilla paikoillaan olivat, mutta yksi lieden levy oli käännetty päälle, ja sille valmiiksi nostamani tyhjä paistinpannu oli hehkuvan kuuma. Apua!

Napsautin lieden pois päältä, siirsin kuuman pannun sivuun ja kaappasin tytön puhutteluun. ”Ei saa koskea lieteen!” komensin ja huidoin kohti hellaa. ”Tähän ei saa koskea!”

Tyttö ei ollut moksiskaan, katsoi vain minua ja tuntui miettivän, että hyvä leikki jäi pahasti kesken tällaisen takia. Koska sana ei mennyt perille, toistin viestini pariin kertaan ja tehostin lopulta sitä mojovalla kirosanalla, jota en toista tässä.

Tytön suu vääntyi ja ajattelin, että no niin, nyt kaduttaa. Tyttö osoitti jalkaansa ja sanoi: ”Sattuu. Veli puri.” Torupuheeni hajosi, kun piti siirtyä lohduttamaan tyttöä ja olan yli moittimaan velipoikaa epäillystä pureskelusta.

Mikä saa äidin kiroilemaan? En käytä väkivaltaa lapsiini, ja välillä tuntuu, että sanat eivät riitä viemään viestiä perille. Sitten täytyy ottaa voimasanat avuksi. (Ikäänkuin kaksivuotias ymmärtäisi paremmin yhtä sanaa kuin toista. Saati tottelisi.)

Voimasanojen taika onkin juuri niiden voimakkuus, kun niitä käytetään vain tosipaikan tullen. Jos kaikki on kiroilusanan kivaa tai kiroilusanan tyhmää, sanasta katoaa sen voima.

Jälkeenpäin mietin, että voimasanahan voi olla vaikka Tulta ja tappuraa! perinteisten kirosanojen sijaan, olennaista on, että sitä käytetään harvoin ja tunteella. Ainoa voimasana, jota tiedän oman isäni käyttäneen, oli kissanpaska. Niinä kertoina kyllä tiesin, että nyt on leikki kaukana. Ne yleisimmät kirosanat opin sitten muualta, en kotoa.

Jälkeenpäin mietin myös sitä hellajuttua. Siinä taisi itse asiassa käydä niin, että olin itse kääntänyt lieden päälle, ja vaippahässäkän kärjistyessä unohdin laittaa sen pois. Noloa. Korvaan turhat haukut tytölle sillä, että hän saa pitää rannekelloani loppuillan kädessään.