Artikkelit tunnisteella: Oppiminen

Äiti vai mä?

Eikö ole vähän outoa, miten pienille lapsille puhutaan?

Äiti on tässä.

Isä auttaa.

Anna se tänne tädille. 

Ei siis käytetä minä-pronominia, vaan jotain substantiivia sen sijaan. Sillä kerrotaan lapselle koko ajan, että kuka puhuu: äiti, isi, setä vai vaari.

Lapsukainen poimii saman mallin ja puhuu itsestäänkin kolmannessa persoonassa: Roope menee nukkumaan.

Tämä tapa on minusta tuntunut aina vähän hölmöltä, mutta silti se tulee suustani hyvin luontevasti. Hankalaa on vain silloin, kun pitää puhua ns. vieraalle lapselle. Pitää siis päättää puhuessaan, miten haluan vekaran kutsuvan itseäni.

Tenavat tuntevat toistensa vanhemmat sen ja sen äitinä tai isänä, mutta ei kai kukaan sano pihalla naapurin lapselle, että annas kun Maija-Kaijan äiti auttaa sut ylös. Siinä sitä sitten esittäydytään etunimellä. Tai minällä.

Jossain vaiheessa substantiivi vaihtuu minäksi kotonakin. Mutta milloin? Tai milloin se on se luontevin vaihtoehto? Eihän nyt teinille enää sanota, että äiti ei halua että juot viinaa.

Itse huomaan käyttäväni lapsille puhuessani paljon minä-sanaa – siis sitä kokonaista muotoa, en -muotoa. -muotoa kuitenkin käytän muille puheessani eniten. Tai itse asiassa yleensä nielaisen puolet siitäkin:

M’annan sulle haarukan, odota vähän.

’Ä meen nyt tekee ruokaa.

Suomen opintoihin kuuluneelta pakolliselta viron-kurssilta ei jäänyt kovin monta asiaa mieleen, mutta sen muistan, että viron kielessä mina-sanaa käytetään, kun halutaan painottaa tekijää: todellakin minä nyt teen tämän asian. Ma on se painoton tekijä.

Suomessa ero on lähinnä tyylillinen, eli kun halutaan olla kirjakielisempiä, käytetään pidempää muotoa. Arkikielessä eli puhekielessä tiivistetään ilmaisua – jopa nielemällä puolet pois sanasta, jossa on vain kaksi äännettä.

Tietenkin voidaan siivota minä-sana pois kokonaan, koska verbin taivutuksessahan se vielä näkyy:

Tulen, tulen.

En halua!

Meille vaatimattomille suomalaisille hyvin helpottava kielen piirre.

Mitäs sanotaan?

Lapsista puhutaan usein kiltteinä ja – niin, mikä onkaan sen vastakohta? Tuhmako?

Kiltti lapsi on usein sellainen, joka toimii aikuisten toivomalla tavalla. Tuhma lapsi tekee jotain sellaista, mikä ei ole kilttiä.

Jos ollaan kovin filosofisia, ei lapsi itsessään ole kiltti tai tuhma, vaan se teko. Mutta kielessä usein oiotaan asioita, ja se vaikuttaa tietenkin myös ihmiskäsitykseen. Jostain lapsesta puhutaan kilttinä lapsena ja toisesta tuhmana. Taustalla voi kuitenkin olla se, että lapsi ei vain tiedä, miten toimia jossain tilanteessa. (Ja taas on meillä vanhemmilla syytä katsoa peiliin.)

Pelkkä tekeminen ei tietenkään ole ainoa keino ilmaista kiltteyttä tai tuhmuutta, vaan lapsi ilmaisee itseään myös kielellisesti. Me aikuiset opetamme lapsiamme kohteliaiksi ja neuvomme käyttämään oikeita fraaseja:

Mitäs sanotaan?

Ja lapsi pohtii, mikä onkaan oikea vaihtoehto tähän kohtaan:

Kiitos!
Ole hyvä!
Hei hei!
Anteeksi.

Lapsi oppii vähitellen, missä kohdissa kukin fraasi on paikallaan. Harjoitteluvaiheessa pienen lapsen onnistuneet kohteliaat fraasit ihastuttavat aikuisia. Poikamme oli kaksivuotisneuvolassa, ja lääkäri tutki hänet. Kun hän pääsi pois tutkimuspöydältä, hän kajautti: ”Kiitos!” Lääkäri hämmästyi: ”Oli kyllä työurani ensimmäinen kaksivuotias, joka kiitti tutkimuksesta!

Vanhemmuuden tähtihetki lienee, kun lapsi pyytää oma-aloitteisesti anteeksi. Tyttäremme tekee tätä toisinaan, muttei taida vielä täysin ymmärtää, milloin häneltä odotetaan sitä: tytön anteeksipyyntö ei liene tarpeen, jos äiti on ihan itse kolhinut päänsä kaapinkulmaan.

Oppimista ei varmaan helposta se, että aikuiset käyttävät fraaseja joskus näennäisen epäjohdonmukaisesti. Ruoasta kiitetään kiitos-sanalla, mutta miksi siihen vastataan ”kiitos, kiitos”? Tai ”eipä kestä”? Tai kun lainattu tavara ojennetaan omistajalle, ei sanotakaan ”ole hyvä”, vaan ”kiitos lainasta”.

Fraasit ovat tärkeitä, koska ne kuuluvat tähän kielelliseen kanssakäymiseen. Kiitoksilla ja anteeksipyynnöillä osoitetaan arvostusta toista ihmistä kohtaan. Jos haluaa itselleen arvostusta, on sitä osoitettava toisellekin.

Jossain vaiheessa ihmisikää kiltteys muuttuu vääräksi: aikuinen ei enää saakaan olla ”kiltti”, vaan hänellä pitää olla ”kykyä pitää puolensa”. Se on aika kapea näkökulma kiltteyteen. Kiltti voi tarkoittaa huomaavaista ja avuliasta ihmistä, ei vain kynnysmattoa.

Hankala jo lapsena

Miten vanhempi puhuu lapsestaan? Tosielämän esimerkkejä:

”Meidän Ville-Valle* on tosi ylivilkas. En oikein jaksa sen kanssa.”

”Mä olin kaksi ekaa vuotta ihan loppu, kun Anni-Sanni oli niin hankala vauvana.”

”Hanna-Henna on sellainen tosikko. Ei se naura eikä sillä ole kavereita.”

Miltä lapsesta tuntuu kun hän kuulee tällaista puhetta itsestään? Millaisen minä-kuvan hän luo itsestään? Satunnaisen puuskahduksen kuuleminen ei varmaan kenestäkään elämän murjomaa tee, mutta entäs jos esimerkeissä kaikissa on yhden ja saman lapsen nimi?

Ja sitä paitsi: eikö ennemmin ole kyse siitä, että lapsi poikkeaa joko vanhemman luonteenpiirteistä tai hänen odotuksistaan: Lapsi on joko vilkkaampi kuin minä tai hän ei purskahda nauruun yhtä herkästi kuin minä. Minä odotin seesteistä ja rauhallista vauva-aikaa, mutta se olikin työlästä vauvan sairastelun takia.

Aikuiset puhuvat lapsista näiden kuullen paljon ja usein aika suorin sanoin. Pieni vauva ei vielä ymmärrä puhetta, mutta lapsi oppii kielen salakavalasti. Yhtäkkiä lapsi alkaa toistella aikuisten puhetta – ja totuutena, tietenkin.

*Nimet on muutettu.

Minä täällä, sinä siellä


Miten pieni lapsi oikein oppii henkilöihin ja paikkoihin viittaavat sanat?

Minä olen minä, mutta sinäkin olet joskus minä. Joskus ollaan molemmat hän ja yhdessä ollaan me.

Lapsi sanoo Tuolla on koira, ja aikuinen vastaa spontaanisti Niin, siellä on koira.

Ja sitten lapsi katsoo aikuista mietteliäänä – taas kerran.