Artikkelit tunnisteella: Mielikuvat

Älä sano älä

 

Kännykän kuvavarastosta löytyi kesäinen kuva, joka vieläkin sykähdyttää:

Korkeasaari 3

 

Jos tästä käyt
saa kasvit
kaiken toivon heittää
ja pelkkä multa
maata peittää.

Kyllä kyllä, onnahteleehan sekä rytmi että kielioppi, mutta Korkeasaaren eläintarhassa on ymmärretty olennainen: myös kiellon voi kertoa hauskasti ja positiivisesti.

Vai olisiko muka kivempaa sanoa Älä tallaa nurmikoita?

Kaksi naista

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän menee punaiselle urheiluautolleen – vähän kliseinenhän se on, mutta niin ihana, nainen pohtii.

Hän ajaa ulos pysäköintiluolasta ja joutuu jarruttamaan ovella päästääkseen äidin ja kaksi lasta kulkemaan auton edestä. Onneksi tässä on hyvä näkyväisyys, nainen ajattelee.

Äiti ja lapset eivät ylitäkään ajorataa vaan kääntyvät parkkipaikalle vievälle ajotielle. Heillä on siis auto siellä parkissa, nainen ajattelee ja kaasuttaa päästääkseen jäistä ylämäkeä eteenpäin. Hän joutuu kaasuttelemaan useamman kerran, sillä ajorata on liukas ja jäästä urainen.

Äidin taluttamista lapsista toinen liukastuu, muttei kaadu, sillä äiti pitää tätä tiukasti kiinni kädestä. Olipa hyvä, että olin täällä kauempana, nainen ajattelee ja lähtee varovasti ohittamaan äitiä ja lapsia.

Silloin äiti kääntyy kohti autoa ja selvästi sanoo jotain. Hän heilauttaa kättään raivokkaasti – oliko se keskisormi?

Nainen avaa auton ikkunan: ”Oliko sulla jotain?”

”Voisi varoa kyllä vähän!” äiti tiuskaisee.

”Minä kyllä menin niin varovasti kuin pystyin”, nainen sanoo ja ajattelee, ettei tähän olisi nyt aikaa.

”Lapset säikähtää tuollaista!” kiljaisee kiukkuinen äiti.

”En olisi voinut tässä varovammin ajaa!” nainen sanoo. Kurjaa kun joutuu puhumaan näin kovalla äänellä, että äiti kuulisi.

”Joo, okei. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo ja näyttää äkkiä itkuiselta.

Voi ei, se itkee. Nainen sulkee ikkunan ja ajaa vähän eteenpäin. Sitten hän kuitenkin avaa ikkunan uudelleen:

”Oliko tässä jotain? En olisi voinut varovammin ajaa”, hän yrittää.

”Joo anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut, kaikki ok”, äiti sanoo ja itkee. Hän kiiruhtaa lasten kanssa autolle.

Nainen katsoo hetken perään ja miettii miten toimia. Mutta on kiire, on mentävä töihin. Jäi kyllä vähän ikävä fiilis.

**********

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän ohjaa kaksi lastaan ulos ja ajattelee, että onneksi aikaa on vielä hyvin. Hän taluttaa lapsia kohti parkkipaikkaa, kun pysäköintiluolasta tulee ulos auto. Se pysähtyy odottamaan, että he ylittäisivät ajoradan.

Äh, olisi pitänyt päästää se ensin, sillä nyt kävelemme sen edessä tässä ajotiellä. Lumivallien vuoksi parkkipaikalle ei pääse muuten, nainen harmittelee.

Punainen urheiluauto kaasuttelee takana. Mennään, mennään, nainen miettii kiukuissaan. Samassa pienempi lapsi liukastuu jäisellä tiellä. Hän ei kaadu, mutta melkein. Kauheaa, auto melkein vieressä.

Nainen vetää lapset sivuun ja viittoo kädellään merkiksi, että auto ajaisi ohi. ”Mennään me sivuun”, hän sanoo lapsille.

Auto pysähtyy, ja bisnesnainen avaa ikkunan.

”Mitä sulla oli?” bisnesnainen kysyy kiukkuisena.

”Vähän vaan varovaisuutta”, äiti sanoo ja koettaa taluttaa lapsia eteenpäin. Pitää ehtiä päiväkotiin ja töihin.

”Ei tässä oikein olisi voinut enempää varoa!” bisnesnainen huutaa.

Yhtäkkiä itkettää. Väsyttää ja harmittaa, on kiire.

”Joo anteeksi, en mä pahalla tarkoittanut”, äiti nieleksii. Suu vääntyy. Nyt se näkee mun itkun.

”Ei tässä voi enempää varoa, niin hitaasti ajoin kuin pystyin”, ikävä bisnesnainen inttää.

”Lapset säikähtivät. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo epäselvästi ja miettii, että säikähti itsekin. Lähtisi tuo jo pois, nainen ajattelee ja lähtee kiireellä kohti autoa.

Punainen urheiluauto ajaakin eteenpäin mutta pysähtyy vielä. Voi ei.

”Oliko sulla siis jotain? En mä olisi voinut varovaimmin ajaa”, bisnesnainen jankuttaa.

”Anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut. Kaikki on ok”, äiti koettaa sanoa kuuluvasti, vaikka itkettää. Hän menee kiireesti autolle ja ryhtyy pakkaamaan hämmentyneitä lapsia autoon.

Punainen urheiluauto kaasuttaa kiukkuisesti pois.

Nainen ei katso perään vaan pyyhkii kyyneleitään ja harmittelee valuvaa ripsiväriään. Mutta on kiire, on mentävä päiväkodin kautta töihin. Jäi kyllä aika ikävä fiilis.

Aikuisen naisen merkki

Kävin tarkistuttamassa näköni, sillä olen huomannut, etten näe enää samaan tapaan lähelle kuin ennen. Tarkkuutta vaativia hommia on kivempi tehdä ilman miinuslasejani, ja pää tulee kipeäksi, jos kökötän pitkään koneella.

Selvää ikänäköä siis.

Tarkistuksen teki Metropolia Ammattikorkeakoulun optometrian opiskelija. Hän ei voinut kirjoittaa minulle silmälasireseptiä, mutta muuten sain hyviä ohjeita.

Tarkistus tehtiin erittäin ammattimaisesti, ja lopuksi opiskelija kertoi, että minulla on aikuisnäköä.

Mahtava uusi termi! Opiskelijalla on varmasti tuoreinta tietoa alalta, ja toden totta: googlailemalla löysin tämänkin termin monelta sivulta.

Ikänäkö oli termi, jonka olin kuullut aiemmin, ja kieltämättä sillä on hieman ikävä kaiku: ikä viittaa ikääntymiseen, vanhuuteen, raihnaisuuteen.  

Aikuinen taas kasvuun, kypsymiseen, vetreyteen.

Jos ihmiselle tulee ikä-, anteeksi, aikuisnäköä, hän on siis vihdoin kasvanut aikuiseksi.

Hypnoottisen piittaamaton tuote

Ripsiväri loppui, ja marssin Emotion-liikkeeseen ostamaan uutta. Tavallisesti käyttämäni merkin vieressä hyllyssä oli tarjous toisesta ripsarista: Lancômen Hypnôse-tuotteen tuplapakkauksen ostaja saa parin euron alennuksen.

Tartuin tarjoukseen ja ostin ripsiväripaketin. Lupasihan ripsiväri mullistaa ilmeeni, koska nyt ripseni olisivat ”täydellisen tuuheutetut” ja saisin ”hypnoottisen katseen” ja ”vietelevät” – juu, ”vietelevät ripset”.

Kotona avasin pakkauksen ja järkytyin. Lancôme oli päättänyt satsata pakkaukseen, ainakin määrällisesti. Tässä pakkaus avattuna:

Ripsiväri tietenkin pitää olla omassa putkilossaan, jottei väri kuivu, se on selvä.

Sitten jokainen putkilo/hylsy pakataan upeaan, kullanväriseen pahvipakkaukseen. Miksi? Jotta tuotteen ja valmistajan nimi saadaan kunnolla näkyviin?

Tätä erinomaista tuplapakkausta varten on tehty paitsi musta pahvikotelo myös musta, muovinen, samettimaisella materiaalilla päällystetty kehikko!

Siinä ne kultaiset pakkaukset nyt nätisti tököttävät. Se vain ei näy kaupassa ostopäätöstä tekevälle asiakkaalle, koska musta pahvikotelo on ikkunaton.

Hienoa on, kieltämättä, mutta minusta tämä on viesti piittaamattomuudesta. Yritys, joka käyttää näin väärin luonnonvaroja, ei elä tätä päivää; jokainen meistä on varmasti sitä mieltä, että saa olla säästeliäs, vaikkei poliittisesti vihreä olisikaan.

Lisäksi asiakkaalle sysätään valtava määrä roskaa, sillä nämä pakkauksethan ovat kertakäyttöisiä. Kerrostaloasuja ei edes voi lämmittää saunaansa pahvipakkauksilla. Sen sijaan jätekustannukset kasvavat tällaisen ylipakkaamisen takia – jolloin moiset tuplapakkausten hinnanalennukset ovat silkkaa silmänlumetta.

Minulle olisi kelvannut uusiopaperista tehty paperikääre ripsivärihylsyn ympärillä. Tuplapakkaus olisi voitu tehdä niin, että kaksi käärettä olisi vetäisty narulla yhteen.

Voisiko joku meikkifirma profiloitua ylellisyyden sijasta luonnonmukaisuudella? Ai niin, ei taida olla uusi idea.

Entäs se hypnoottinen katse? Hohhoijaa.

Käsin tehty eli yksilöllinen pihvi

Kiireinen perheenäiti turvautui eineksiin. Kaupasta tarttui mukaan HK:n jauhelihapihvejä:

Mummon tekemiä pihvejä! Kuvan mukaan ihan itsetehdyn näköisiä, siis sellaisia epäsymmetrisiä ja vähän muhkuraisia.

Avasin paketin, ja mitä paljastui:

Liian identtisiä pihvejä! Ainoastaan yläoikealla oleva pihvi on leikattu hieman eri muotilla. Illuusio käsintekemisestä särkyi heti.

Mutta kiitos kuitenkin siitä, että tuotteen nimi ei ole mummonjauhelihapihvit. Tarjoilen lapsilleni mieluummin rypsiporsasta ja nautaa kuin mummoa.