Artikkelit tunnisteella: Liikenne

Kaksi naista

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän menee punaiselle urheiluautolleen – vähän kliseinenhän se on, mutta niin ihana, nainen pohtii.

Hän ajaa ulos pysäköintiluolasta ja joutuu jarruttamaan ovella päästääkseen äidin ja kaksi lasta kulkemaan auton edestä. Onneksi tässä on hyvä näkyväisyys, nainen ajattelee.

Äiti ja lapset eivät ylitäkään ajorataa vaan kääntyvät parkkipaikalle vievälle ajotielle. Heillä on siis auto siellä parkissa, nainen ajattelee ja kaasuttaa päästääkseen jäistä ylämäkeä eteenpäin. Hän joutuu kaasuttelemaan useamman kerran, sillä ajorata on liukas ja jäästä urainen.

Äidin taluttamista lapsista toinen liukastuu, muttei kaadu, sillä äiti pitää tätä tiukasti kiinni kädestä. Olipa hyvä, että olin täällä kauempana, nainen ajattelee ja lähtee varovasti ohittamaan äitiä ja lapsia.

Silloin äiti kääntyy kohti autoa ja selvästi sanoo jotain. Hän heilauttaa kättään raivokkaasti – oliko se keskisormi?

Nainen avaa auton ikkunan: ”Oliko sulla jotain?”

”Voisi varoa kyllä vähän!” äiti tiuskaisee.

”Minä kyllä menin niin varovasti kuin pystyin”, nainen sanoo ja ajattelee, ettei tähän olisi nyt aikaa.

”Lapset säikähtää tuollaista!” kiljaisee kiukkuinen äiti.

”En olisi voinut tässä varovammin ajaa!” nainen sanoo. Kurjaa kun joutuu puhumaan näin kovalla äänellä, että äiti kuulisi.

”Joo, okei. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo ja näyttää äkkiä itkuiselta.

Voi ei, se itkee. Nainen sulkee ikkunan ja ajaa vähän eteenpäin. Sitten hän kuitenkin avaa ikkunan uudelleen:

”Oliko tässä jotain? En olisi voinut varovammin ajaa”, hän yrittää.

”Joo anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut, kaikki ok”, äiti sanoo ja itkee. Hän kiiruhtaa lasten kanssa autolle.

Nainen katsoo hetken perään ja miettii miten toimia. Mutta on kiire, on mentävä töihin. Jäi kyllä vähän ikävä fiilis.

**********

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän ohjaa kaksi lastaan ulos ja ajattelee, että onneksi aikaa on vielä hyvin. Hän taluttaa lapsia kohti parkkipaikkaa, kun pysäköintiluolasta tulee ulos auto. Se pysähtyy odottamaan, että he ylittäisivät ajoradan.

Äh, olisi pitänyt päästää se ensin, sillä nyt kävelemme sen edessä tässä ajotiellä. Lumivallien vuoksi parkkipaikalle ei pääse muuten, nainen harmittelee.

Punainen urheiluauto kaasuttelee takana. Mennään, mennään, nainen miettii kiukuissaan. Samassa pienempi lapsi liukastuu jäisellä tiellä. Hän ei kaadu, mutta melkein. Kauheaa, auto melkein vieressä.

Nainen vetää lapset sivuun ja viittoo kädellään merkiksi, että auto ajaisi ohi. ”Mennään me sivuun”, hän sanoo lapsille.

Auto pysähtyy, ja bisnesnainen avaa ikkunan.

”Mitä sulla oli?” bisnesnainen kysyy kiukkuisena.

”Vähän vaan varovaisuutta”, äiti sanoo ja koettaa taluttaa lapsia eteenpäin. Pitää ehtiä päiväkotiin ja töihin.

”Ei tässä oikein olisi voinut enempää varoa!” bisnesnainen huutaa.

Yhtäkkiä itkettää. Väsyttää ja harmittaa, on kiire.

”Joo anteeksi, en mä pahalla tarkoittanut”, äiti nieleksii. Suu vääntyy. Nyt se näkee mun itkun.

”Ei tässä voi enempää varoa, niin hitaasti ajoin kuin pystyin”, ikävä bisnesnainen inttää.

”Lapset säikähtivät. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo epäselvästi ja miettii, että säikähti itsekin. Lähtisi tuo jo pois, nainen ajattelee ja lähtee kiireellä kohti autoa.

Punainen urheiluauto ajaakin eteenpäin mutta pysähtyy vielä. Voi ei.

”Oliko sulla siis jotain? En mä olisi voinut varovaimmin ajaa”, bisnesnainen jankuttaa.

”Anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut. Kaikki on ok”, äiti koettaa sanoa kuuluvasti, vaikka itkettää. Hän menee kiireesti autolle ja ryhtyy pakkaamaan hämmentyneitä lapsia autoon.

Punainen urheiluauto kaasuttaa kiukkuisesti pois.

Nainen ei katso perään vaan pyyhkii kyyneleitään ja harmittelee valuvaa ripsiväriään. Mutta on kiire, on mentävä päiväkodin kautta töihin. Jäi kyllä aika ikävä fiilis.

Miellyttävää matkantekoa

Arvatkaa, minkä ammattikunnan edustaja on aina oikeassa? Ei, ei lääkäri eikä tuomari, ei pappi tai putkimies.

Se on taksikuski.

Liian usein taksinkuljettaja on kaikentietävä marmattaja, joka pitää oikeutenaan purkaa mielipahaansa maailmasta asiakkaalleen. Ja pakkohan sitä valitusta on kuunnella, jos ei halua kävellä.

Ja hei, matkustaja maksaa siitä matkasta, ja sen pitäisi olla miellyttävä kokemus!

Olen nyt viikon sisällä käyttänyt taksia kolme kertaa. Kahdella kerralla näistä kuljettaja kävi läpi pientä raivokohtausta liikennejärjestelyistä, tienkunnosta, sen kunnossapidosta, muista kuljettajista ja ylipäänsä liikenteestä.

En voi muuta kuin ihailla näitä kuljettajia siitä, että he päivästä toiseen jaksavat tehdä työtä ilmeisen epämieluisassa työtehtävässä.

Kiivailu ja kiroilu ei mielestäni kuulu asiakaspalveluun, mutta eräänkin kerran olen takapenkillä kuunnellut kuskin voimasanoja ja sadattelua. Matkustajasta on lievästi pelottavaa istua sellaisen kuljettajan kyydissä, joka meuhkaa muista eikä keskity kurvailuun kunnolla.

Itse olen opetellut olemaan aina samaa mieltä kaikesta kuljettajan kanssa. Joskus yritin keskustella ja esittää toisiakin näkökantoja, mutta keskustelu kävi niin aggressiiviseksi, että siirryin kokonaan ”niinniin, ihan totta” -linjalle.

Tiedän, että siitä seuraa se, että kuljettaja luulee olevansa oikeassa tässäkin asiassa, kun ei saa vastaväitteitä.

Auton kyydissä valta on kuljettajalla. On jokseenkin vääristynyt asetelma, että kuljettaja ottaa vallan päättää a) siitä, keskustellaanko ylipääätän ollenkaan ja b) aiheen, josta keskustellaan.

Itse olen yleensä taksissa menossa tai tulossa työasioiden takia. Joko haluan keskittyä tulevaan, tehdä viime hetken valmisteluja tai toisaalta toipua ja hengähtää hetken ennen seuraavaa tilannetta. Yleensä en halua sanoa sanaakaan kuljettajalle vaan tahdon murjottaa rauhassa.

Monilla muilla aloilla on tavoitteena pitää asiakas tyytyväisenä, jotta hän tulisi toistekin asioille. Taksikyytejä harvemmin tilataan suoraan yrittäjältä, joten palvelun laadulla kilpailu on olematonta.

Viikkoni kolmas taksikuski onneksi pelasti ammattikunnan maineen. Hän nosti kättä kiitokseksi tienantajalle, kehui poliisia, antoi naurahtaen tietä toiselle kuljettajalle, neuvoi hyvän leipomon ja olisi määränpäässä avannut ovenkin minulle.

Täytyykin kuitista tarkistaa puhelinnumero ja soittaa hänelle, kun taas tarvitsen kyytiä.

Mielipide myytävänä

Ostin junalipun Pendolinoon VR:n nettikaupasta. Valitsin istumapaikkaa ja katsoin, että tuossapas on mukavan tilava yksittäispaikka. Naks ja naks, sellainen sekä meno- että paluumatkalle. Pyörätuolipaikka, ilmankos on tilava, ajattelin ohimennen.

Junassa sitten tajusin, että pyörätuolipaikalla ei ole istuinta. No eipä tietenkään, koska asiakashan tuo sellaisen tullessaan. Äh. Istuin lähellä olevalle tyhjälle paikalle odottamaan konduktööriä.

Konnari tuli, ja selitin asiani. Valitsin sanani huolella, etten antaisi ääliövaikutelmaa: ”Mulle myytiin… Sain tällaisen lipun…”

Konduktööri vähän naurahteli, leimasi lipun, lähti ja palasi: ”Mä voin soittaa sinne ja pyytää että ne vaihtaa sulle sen paikan jolla istut. Vapautuu toi pyörätuolipaikka jos joku tarvitsee sitä.”

Ilahduin ja kiittelin. Ja mietin, mikä on ”sinne”, jonne hän soittaa.

Määränpäässäni marssin suoraan lipputoimistoon selvittämään paluumatkani kohtaloa. Pääsin luukulle, ja selitin asiakaspalvelijalle asiani.

Hän muikisteli suutaan ja kysäisi: ”Mitenkäs siinä niin pääsi käymään?”

”En tiedä”, naurahdin hermostuneena. Kerroin miten konduktööri oli tehnyt.

”Tästähän pitäisi ottaa se viiden euron maksu”, sanoi VR:n ihminen ja katseli minua tuimasti.

”Kyllä minä olen sen valmis maksamaan”, sanoin nöyrästi.

Asiakaspalvelija naputteli konettaan, mutisi jotain josta en saanut selvää ja tulosti minulle uuden lipun. Hän luki ääneen junan ja istumapaikan tiedot ja ojensi lipun minulle. Tajusin, että saan sen ilman lisämaksua.

Kiittelin ja siirryin sivummalle pakkaamaan lompakkoani reppuuni. Asiakaspalvelija kumartui vielä puoleeni ja sanoi:

”Nyt kun tämä meni näin hienosti, voit sitten poislähtiessäsi painaa tuolta sitä vihreätä nappia.” Hän osoitti sormellaan sisäänkäynnin luona olevaa automaattia.

”Joo, niin täytyy tehdä”, naurahdin hämmentyneenä.

Oven luona oli laite, jossa oli neljä eriväristä ja -ilmeistä hymynaamaa. Ohjeessa kehotettiin antamaan palautetta palvelusta.

Painoin kuuliaisesti vihreätä nappia – ja näin VR osti minulta viidellä eurolla positiivisen palautteen.

Jos olisin oikeasti antanut asiakaskokemuksestani arvosanan, olisin ottanut huomioon ainakin verkkokaupan käytettävyyden ja ymmärrettävyyden, konduktöörin taidon ratkaista erikoinen tilanne, viestinnän ja ohjeiden antamisen selkeyden sekä empaattisuuden (tai sen puutteen). Ja sen huomaavaisuuden, ettei minulta laskutettu viittä euroa.

Vikaa mittarissa

Meillä on uusi auto, ja kuten kaikkien uusien asioiden kanssa, vie hetken, ennen kuin tuntee hallitsevansa välineen kunnolla.

Vaikka meillä merkki pysyikin samana, mallissa on pieniä muutoksia, jotka hankaloittavat alkua. Valot toimivat hieman eri tavoin kuin vanhassa, samoin pyyhkijät ja ilmastoinninkin vipstaakit ovat erilaiset.

Itsekin siis tarkastelee asioita hieman tarkemmin ja kriittisemmin, kuin uusin silmin. Ja huomasinpa seuraavan:

Niin, siinä on automme nopeusmittari. Mitä tässä sitten muka on vikana? Vauhtikin on nollassa kuten kuvaushetkellä on järkevää olla.

Mittarissa asteikko on alussa 10 kilometrin, sitten yhtäkkiä 20 kilometrin välein. Hankalaa! Istuimenlämmittimen säätö ei aivan suoraan vaikuta ajoturvallisuuteen, mutta auton nopeus vaikuttaa.

Tajusin asian ajoreitillä, jolla nopeusrajoitus muuttuu ensin 80 km:stä 50:een, sitten 40:een ja lopulta 30:een. Tuo hitain pätkä oli jo sellaista matelua, että piti hieman vilkuilla mittariin, ettei nopeus vahingossa kohoa normaalimmalta tuntuvaan viiteenkymppiin.

Mittaristoon ei ole selvästi merkitty kohtaa, jossa asteikko yllättäen muuttuu. Viidenkympin kohta on punaisella, mutta niinpä on kolmenkympinkin pykälä.

Kuljettajan pitää siis vilkaista ajon aikana helposti kaksi kertaa nähdäkseen, oliko viisari vitosen vai täyden kympin kohdalla.

Jos siis ajan ylinopeutta, aion syyttää siitä epäselvää nopeusmittariamme. (Ei kerrota poliisille, että auto näyttää nopeuden haluttaessa myös digitaalisesti.)

Liikenneraportti



Liikenne on yhteispeliä, ja se siis perustuu vuorovaikutukseen. Noin, siinä oli aasinsilta aiheeni ja tämän blogin teeman välille.

Olen viime aikoina ajellut autolla tavallista enemmän pääkaupunkiseudun ruuhkaliikenteessä. Kyllä on pinna kiristynyt useamman kerran, kun edellä ajava päättää tehdä jonkin käännöksen ilman, että näyttää suuntavilkkua. Pitäisikö takana tulevien olla ajatustenlukijoita? Ihmeellistä itsekkyyttä, jolla leikitään paitsi omalla myös toisten hengellä.

Toinen ääripää on se, että ollaan ylihuolellisia ja ajellaan alinopeutta moottoritiellä. Se vaikuttaa takana tuleviin: meno ruuhkautuu, jonoutuu ja lopulta pysähtyy, kun halukkaat eivät pääsekään sujuvasti moottoritielle. Jos satasen alueella körötellään seitsemääkymppiä, näillä liikennemäärillä se vaikuttaa myös naapurin matkantekoon. Ripeä kiihdytys tavoitenopeuteen, kiitos.

Tähän päättyy liikenneraportti tältä erää; en lupaa etten palaa teemaan tulevaisuudessakin.