Artikkelit tunnisteella: Lapset

Kannattaisi kyllä vaihtaa nimeä

Postasin maanantaina siitä, kuinka Katleenan ja minun tammikuussa julkaistava Uusi etunimikirja Aadasta Äijöön on kiinnostanut mediaa – tai pikemminkin siitä, miten nimiemme kanssa oli ongelmia uutisissa. (Ilta-Sanomat muuten korjasi etunimeni, kun olin Twitterissä pyytänyt sitä päätoimittaja Ulla Appelsinilta.)

Sittemmin Ilta-Sanomat teki uutisen keskustelusta, jonka alkuperäinen juttu herätti lehden verkkosivuilla. Kommentteja olikin viitisensataa, ja vilkuilin niitä hieman; ajattelin, että löytäisin osuvia esimerkkejä nimistä.

Olihan niitäkin, mutta aika monessa kommentissa muistutettiin siitä, kuinka lasta voidaan kiusata nimen perusteella. Totta!

Mutta vielä enemmän oli niitä kommentteja, joissa kiusattiin nimen perusteella! Siellä arvioitiin tietenkin Katleenan ja minun – tai oikeastaan Liina-Marian – nimiä, mutta myös muitakin. Kerrottiin kuvitteellisia ja tosielämän esimerkkejä.

Miten me voimme vaatia lapsia olemaan kiusaamatta toisiaan, kun aikuiset tekevät sitä itse?

Nimien arviointihan alkaa heti, kun lapsen nimi kerrotaan julkisuuteen: sitä arvostellaan ja kommentoidaan, hyväksytään ja tuomitaan. (Juu, teen niin itsekin.) Aina ei ajatuksia sanota vanhempien edessä ääneen, mutta sitten jälkeenpäin – voi hyvänen aika!

Nimi on toki vain nimi, mutta samalla se on osa ihmisen persoonaa. Nimen perusteella vedetään erilaisia johtopäätöksiä henkilöstä, vaikkapa hänen ammattitaidostaan: Ilta-Sanomien lukijat olivat muun muassa sitä mieltä, että jos kielitieteilijän nimi on Katleena tai Liina-Maria, ei hänellä ole mitään sananvaltaa toisten nimiin.

Vanhemmat valitsevat nimen lapselleen, eivät itselleen. Lapsella on kuitenkin oikeus vaihtaa nimensä aikuistuttuaan, sillä onhan se hänen nimensä.

Mekin Katleenan kanssa saimme muutamalta lukijalta ohjeen vaihtaa etunimeä. Kiitos vinkistä; ne nimenmuutostarinat kerromme kirjassamme.

Aina auki

Viime sunnuntaina oli mikkelinpäivä. Se on lasten kirkkopyhä, joten ajattelin, että avaan telkkarin ja katson lasten kanssa jumalanpalveluksen. (Meidän tulee käytyä kirkossa harvoin, ja poden siitä ajoittaista huonoa omaatuntoa.) Oletin, että telkustakin tulee lapsia kiinnostavaa kirkonmenoa.

Kaikkea muuta. Töllössä istui neljä keski-ikäistyvää pappia, jotka juttelivat leppoisalla tyylillä jostain kirkollisesta teemasta. Eipä siinä mitään – mutta lapset jatkoivat leikkejään.

Twiittasin asiasta:

mikkeli1a

En oikeastaan odottanut tähän mitään vastausta, mutta helpotti, kun sain julkisesti keventää mieltä.

Seuraan joitakin kirkon edustajia Twitterissä, mutta kukaan heistä ei reagoinut twiittiini. Kunnes illalla tuli pari viestiä:

mikkeli2a

Hämmästyin hieman, sillä emme Anita Ahtiaisen kanssa seuraa toisiamme Twitterissä. Hän oli kuitenkin löytänyt twiittini ilmeisesti käyttämieni asiasanojen avulla.

Kurkkasin Anitan esittelyä profiilisivulta, ja kävi ilmi, että hän on kahden pyhäkoululehden päätoimittaja ja pyhäkoulutoiminnan kouluttaja. Hän oli siis aivan vakavissaan, ja vastasin aivan yhtä tosissani:

mikkeli3a

Seuraavana päivänä Anita vielä palasi asiaan:

mikkeli4a

Tämä keskustelu on loistava esimerkki siitä, kuinka yhdenkin ihmisen toiminta voi saada muutoksen aikaan. Minä annoin epäsuoraa palautetta julkisessa kanavassa, ja yksittäinen työntekijä tarttui siihen. Ehkäpä asiassa tosiaan on muutoksia luvassa!

Yritykset ja yhteisöt tuskailevat, miten somekanavissa oikein ollaan mukana. Some on auki aina, mutta yritys päivystää siellä kenties vain virastoaikojen puitteissa. Tämä on hankalaa, sillä asiakas ei malta odottaa vastauksia päiväkausia.  Jos yritys ei reagoi, asiakas etsii vastaukset itse, ja silloin ei tiedon asiantuntevuus ole taattu.

Jokaisessa yrityksessä olisikin mietinnän paikka, miten asia ratkaistaan. Kuinka pitkä aika on liian pitkä silloin, kun asiakas odottaa? Tulisiko kaikkien perustaa ”somepartio”, joka päivystää aina tai ainakin lähes aina? Jos ei, miten ohjataan asiakas oikean tiedon lähteille?

Saa sanoa

Tiedättehän koulukiusaajan, joka vanhempien reaktio palautteeseen on: ”Ei meidän Kaisa-Maisa sellaista tekisi! Ei kukaan ole koskaan aiemmin valittanut mitään!”

Olin lastemme kanssa kesällä leikkipuistossa. Siellä oli paljon tenavia, joukossa omiamme pari vuotta vanhempi tyttö. Tämä tyttö töni, killaili ja ilkkui kaikkia pienempiään. Käytös oli paikoin melko rajua.

Hänen vanhemmillaan oli kiire a) hoitaa nuorimmaista b) auttaa esikoista isossa kiipeilyvälineessä ja c) seurustella toisten vanhempien kanssa. Tämä keskimmäinen sai tehdä mitä ehti ilman, että kukaan puuttui puuhaan.

Minulla tuli mitta täyteen: Pysäytin tytön, kun hän oli tönimässä tasapainoilutelineessä pienempiään tieltään. Sanoin: ”Kuule, tuo ei ole kivaa. Ole varovainen näiden pienempien kanssa ja odota omaa vuoroasi.”

Tyttö mulkaisi minua ja vaihtoi toiseen telineeseen.

Mietin hetken, keräsin rohkeuteni ja menin äidin puheille.

”Hei, sinä taidat olla tuon tytön äiti. Sun on varmaan hyvä tietää, että tuolla tuli vähän tönimistä ja mun piti vähän sanoa hänelle, ettei pienempiä saa töniä.”

”Juu, saa sanoa”, äiti yritti hymyillä.

Saa sanoa, niinpä.

Seurasin tilannetta, mutta äiti ei ainakaan minun nähteni mennyt selvittämään asiaa tytön kanssa. Mielestäni äiti olisi saanut sanoa itsekin tytölleen asiasta.

Mutta nyt on valitettu, eli lapsen mahdollinen tuleva huono käytös ei tule vanhemmille puskista.

Kohta kolme vee ei tahdo

Sisällä
Äiti: Mennään ulos.
Lapset: Eiii!

Ulkona
Äiti: Mennään sisälle.
Lapset: Eiii!

Kotona
Äiti: Mennään mummolaan.
Lapset: Eiii!

Mummolassa
Äiti: Mennään kotiin.
Lapset: Eiii!

Illalla
Äiti: Mennään nukkumaan.
Lapset: Eiii!

Aamulla klo 5.45
Äiti: Nukutaan vielä.
Lapset: Eiii!

Ehkä elämme vain eri aikavyöhykkeellä.

Kauhukakaran kasvatusohje

Olimme lähdössä kyläreissulle, ja hain lapset etuajassa hoitopaikasta. Lapset olivat eteisessä ulkovaatteissaan odottamassa pääsyä pihaleikkeihin.

Saapumiseni ei ollutkaan lapsille mieluinen yllätys, vaan heitä harmitti, kun eivät päässeetkään pihalle leikkimään.

Tytär huusi kiukuissaan: ”Älä tule tänne! Mene takaisin töihin! Mene pois NYT!”

Hämmennyin lapsen käytöksestä ja yritin sovittelevasti ja hieman vaisusti hyssytellä: ”Äläs nyt, katsos lähdetään mummun ja ukin luo.”

Ei vaikutusta, tytär vain raivosi edelleen.

Silloin hoitotäti kumartui tytön puoleen ja sanoi tiukasti: ”Silloin kun äiti tai isä tulee hakemaan, lähdetään mukaan. Äitiä ei saa komentaa noin.”

Tytär hiljeni vaikka häntä selvästi harmitti edelleen. Pääsimme liikkeelle, ja tietenkin mummun ja ukin luona oli mukavaa.

Tarpeellinen kasvatuskeskustelu – äidille. Tajusin, että ymmärsin niin kovasti lapsen tunnetilaa, että sallin häneltä sopimattoman käytöksen. Jos hoitotäti ei olisi osoittanut minulle, miten tilanteessa piti toimia, olisin kasvattamassa itselleni kauhukakaraa.

Tunteet ovat sallittuja, tottakai. Kyse onkin siitä, miten ne osoitetaan ja millaista käytöstä niiden varjolla sallitaan – lapselta ja aikuiselta.