Artikkelit tunnisteella: Kirje

Ikävä asia kuntoon

Ystäväni sai postia Intrum Justitialta. Yksi lasku oli jäänyt maksamatta, ja asia oli päätynyt perintätoimistolle.

Kirje alkoi puhuttelulla Hyvä vastaanottaja. Mukavan etäinen ja yleinen, joten sitä ei tarvitse muokata jokaisen vastaanottajan mukaan.

Tosin nykyiset ohjelmat ovat sellaisia, että se pystyisi tuottamaan vastaanottajan nimen puhutteluun. Hyvä Lasse Laskunmaksaja olisi hieman henkilökohtaisempi ja – väitän – saisi paremmin toimintaa aikaan.

Lisäksi leipätekstissä on kuitenkin osattu kertoa, että kaverin vakuutusyhtiö on yrittänyt periä häneltä vakuutussaataviaan – jostain sekin tieto on sinne tupsahtanut.

Kirjeessä on teititelty vastaanottajaa, mikä etäännyttää. Jos vastaanottajaa sinuteltaisiin, olisi ohjeiden antaminen yksinkertaisempaa.

Kirjeen etu on selkeät väliotsikot: niiden ideanahan on tiivistää viestin sisältö helposti ymmärrettäviksi. Mutta millainen onkaan niiden sävy:

Emme halua Teidän joutuvan vaikeuksiin

Näin vältätte kaikki ikävyydet ja lisämaksut

Aika pelottavaa, eikö?

Perintätoimiston asiakaskuntaan kuuluu kansan koko kirjo, mutta varmasti kanta-asiakkaitakin löytyy. Jos laskut jäävät maksamatta, on elämä varmaan usein muutenkin rempallaan, ja silloin on syytä viestiä selkeästi ja ymmärrettävästi. Ehkäpä hieman uhkailevasti.

Mutta entäs ne ensikertalaiset, joilla lasku on vahingossa mennyt roskikseen tai väärään paperinippuun tai jonka laskun posti on ihan oikeasti hävittänyt? Olisiko mukava, että heille viestittäisiin hieman ystävällisemmin?

Intrum Justitialla voisi olla olla vaikka kolme erilaista kirjepohjaa:

1) aloittelijoille
2) rikoksenuusijoille
3) taparikollisille.

Eka- ja tokakertalaisille voisi viestittää esimerkiksi Asia kannattaa hoitaa kuntoon tai Näin saat asian hoidettua. Selkeät toimintaohjeet sinä-muodossa ovat toimivimmat.

Intrum Justitian toimiala on haastava. Vaikka viestit ovat järjestään vastaanottajalle ikäviä, ei viestintätyylin tarvitse olla ikävä. Porkkanalla voi saada parempia tuloksia kuin kepillä. Ja jos keppiä käytetään heti, mikä on se viimeisin keino?

Rahat tälle tilille

Sain Kelasta postitse päätöksen hakemastamme lastenhoidon tuesta. Paperi oli muuten ihan ok, mutta siinä oli väärä tilinumero. Tuki pitää maksaa lastenhoidon tuottajalle suoraan, ei minulle, vaikka olen tukea hakenut. Silti paperissa oli minun tilinumeroni.

Päätös postitetaan myös lastenhoidon tuottajalle. Onko hänelle nyt kerrottu minun tilinumeroni? Missä olet, oi tietoturvaritari?

Paasaan päätyökseni sähköisen viestinnän ominaispiirteistä, ja jaksan jokaikinen kerta sanoa senkin, että lain näkökulmasta sähköposti on täysin tietoturvaton kanava. Perusteena on tietotekniikka – yksinkertaistettuna se, että viesti välittyy lähettäjältä vastaanottajalle täysin ulkopuolisten luettavissa. Minä en osaa mennä lukemaan muiden meilejä, mutta aika moni rikollinen osaa.

Ihan sama mitä aiheesta puhun. Ihmiset meilaavat silti omia henkilötunnuksiaan ja tilinumeroitaan, palkkatietojaan ja aviorikoksiaan. Mutta niinpä tekevät yrityksetkin, jopa pyytävät asiakkailtaan arkaluonteisia tietoja sähköpostiinsa. Vaikka se taitaa olla jopa laissa kiellettyä, jos sitä oikein tulkitaan.

Ja voihan sen kirjeenkin kantaa väärään postilaatikkoon. Ja vaikka en osaa murtautua toisen sähköpostiin, osaan kyllä kurkata naapurin postilaatikkoon ja poimia sieltä kirjeet.

Tai voihan siihen kirjeeseen kirjoittaa asioita, joita siinä ei pitäisi olla. Vaikka väärän ihmisen tilinumeroita.

Kaverille kirje, meili vai tekstari?

Yhteydenpidon tavat kavereihin tuntuvat muuttuvan jatkuvasti. Erilaiset viestintäkeinot ja -taidot tuovat mukanaan uusia mahdollisuuksia.

1970-luvulla seurustelin kavereideni kanssa lähinnä pihaleikkien muodossa. Opin lukemaan ja kirjoittamaan noin vuonna 1979, eikä niillä taidoilla vielä pitkälle pötkitty ennen vuosikymmenen vaihtumista. Hienoja piirustuksia osasimme toisillemme piirtää, ja kuva toki signeerattiin huolella.

1980-luvulla kirjoitin kirjeitä luokkakavereiden kanssa, lähinnä pojista. Jutut oli raapustettu ihanille pörröeläinpapereille, joihin oli liimailtu tarroja. Poikien itsensä kanssa ei tietenkään viestitty, koska pojat olivat kamalia. Varsinaisia kirjekavereita minulla ei ollut – olin jo silloin kauhean laiska kirjekaveri, ja ne suhteet hiipuivat nopeasti. Kärsivällisyyteni riitti parhaiten kesken tunnin lähetettyihin liplappusiin.

1990-luvulla harjoittelimme sähköpostittelua opiskelukavereiden kanssa. Meilasimme toisillemme kuulumisia, valtavan monimutkaisia ja yksityiskohtaisia tarinoita. Jutut olivat pitkiä ja polveilevia, ja oli melko hankalaa pitää asia kuosissa, jos viestissä oli useampia osallisia: Yksi vastasi yhteen viestiketjun versioon, toinen toiseen. Joku kirjoitti vastauksensa viestin väleihin, toinen alkuun ja kolmas sen loppuun. Ja aina joku käytti pelkkää replyä, kun olisi pitänyt käyttää reply allia. Kun ketju meni riittävän solmuun, aloitettiin uusi ketju.

Opiskeluaikana kavereiden kanssa nähtiin niin paljon, että kirjallinen yhteydenpito oli vain kirsikka kakussa. Tekstareita lähetettiin, mutta tuohon aikaan viestejä piti työläästi lähettää monta peräkkäin, jos asiaa oli paljon.

2000-luvulla en pitänyt yhteyttä kavereihin. Tai no, pidin sen minkä ehdin, mutta olin liian ahkerasti töissä. Vastasin tekstareihin ja sähköposteihin – jos niitä sain – mutta kaiken vapaa-aikani vietin töitä tehden. Tai en ole varma, en muista kovin hyvin. Ne kaverit, joilla ei ollut yhtä kiire työelämässä, ymmärrettävästi lopettivat yhteydenpidon. Muutamien kavereiden kanssa tavattiin harvoin mutta hartaasti, ja kallisarvoinen aika käytettiin tarkasti kuulumisten vaihtoon.

2010-luku on alkanut sosiaalisessa mediassa seurustellen. Tekstareiden naputtelu on loppujen lopuksi hankalaa ja hidasta, sähköpostiin tulee jaariteltua turhistakin asioista ja puhelut yleensä häiriintyvät lasten mekkaloinnista.

Nyt tuntuu helpoimmalta, että jos kirjoitan jonkin asian Facebookiin, sen näkevät samalla kaikki haluamani ihmiset. Siksi harmittaa, etteivät kaikki kaverini ole FB:ssa, koska heille täytyy kertoa asiat aina erikseen.

Kasvokkaiset tapaamiset ovat ainakin hetkellisesti lisääntyneet: FB:n kautta on tullut uudistettua vanhoja kaveruussuhteita, ja näitä ihmisiä on mukava tavata ihan oikeastikin. Tosin nämäkin kohtaamiset yleensä häiriintyvät lasten mekkaloinnista.

Nyt kun olen majaillut hetken myös Twitterissä, tuntuu että Facebook on todella staattinen paikka. Twitterissä tapahtuu koko ajan, jos vain on haalinut itselleen riittävästi seurattavia itselleen. Hauskaa Twitterissä on myös se, että voi sekaantua tuiki tuntemattomien keskusteluihin! Siellä tulee uusia tuttuja helpommin kuin joissain puolitutun tupareissa. Lisäksi oppii aivan ihmeellisiä asioita, kun seuraa eri alojen ihmisten mielipiteiden vaihtoa.

2010-luvun sosiaalinen media palvelee parhaiten meitä kärsimättömiä ja mukavuudenhaluisia laiskimuksia, joilla on halu ilmaista itseään kirjallisesti. Taitoahan siihen ei juurikaan tarvita, vaikka siitä hyötyä onkin – melkein kuin silloin 70-luvulla.