Artikkelit tunnisteella: Kielen piirteet

Aivoni ajattelevi

Istuimme perheen kesken pikaravintolassa syömässä hampurilaisia.

Sanoin miehelleni: ”Mistäköhän tulee suomen kielen -pi-pääte? Siis onpi tai saapi. Sitten on kuitenkin tulevi ja menevi. Siinä on siis -vi.”

Mies katsoi minua hieman hitaasti ja sanoi: ”Että sellaista tuli mieleen burgeria purressa.”

Nauratti.

Juu, tuli. Sellaisia mietteitä putkahtelee kieli-ihmisen mieleen milloin missäkin. Ja asia jäi vaivaamaan niin, että piti selvittää koneelle päästyä.

Google vei vanhan kirjasuomen sivuille. Selvisi, että kyseessä on yksikön kolmannen persoonan pääte, jota erikoisesti Agricola viljeli: soipi, wiepi.

Löysin myös tiedon, että pääte -vi sen sijaan on esiintynyt painottoman tavun jälkeen (suomessahan sanassa pääpaino on aina ensimmäisellä tavulla, mikä tekee helpoksi nielaista sanojen lopun): Kevät keikkuen tulevi.

Kotimainen tasavalta

Elias Lönnrot muistetaan parhaiten Kalevalan kokoajana, mutta hän oli myös erittäin tuottelias uudissanojen kehittäjä. (Lönnrot on muuten kerrassaan kiehtova ja monipuolinen tiedemies – suosittelen tutustumaan SKS:n kokoamaan tietopakettiin hänestä täällä.)

Päivän teemaan sopivasti Lönnrotin ideoimat olivat muun muassa sanat itsenäinen, kansallisuus ja kotimainen ja toisaalta siirtolainen ja vieraskielinen.

Republik-sanalle kaivattiin myös suomenkielistä vastinetta, ja sellaisen hän  poimi sananlaskusta:

Tasavalta tappelussa, lyöpi kuka kerkiää.

Rauhallista itsenäisyyspäivää!

Lähde: http://www.finnica.fi/suomi/suomi/inforuudut/lonnrotuudissanat.htm

 

Aikuisen naisen merkki

Kävin tarkistuttamassa näköni, sillä olen huomannut, etten näe enää samaan tapaan lähelle kuin ennen. Tarkkuutta vaativia hommia on kivempi tehdä ilman miinuslasejani, ja pää tulee kipeäksi, jos kökötän pitkään koneella.

Selvää ikänäköä siis.

Tarkistuksen teki Metropolia Ammattikorkeakoulun optometrian opiskelija. Hän ei voinut kirjoittaa minulle silmälasireseptiä, mutta muuten sain hyviä ohjeita.

Tarkistus tehtiin erittäin ammattimaisesti, ja lopuksi opiskelija kertoi, että minulla on aikuisnäköä.

Mahtava uusi termi! Opiskelijalla on varmasti tuoreinta tietoa alalta, ja toden totta: googlailemalla löysin tämänkin termin monelta sivulta.

Ikänäkö oli termi, jonka olin kuullut aiemmin, ja kieltämättä sillä on hieman ikävä kaiku: ikä viittaa ikääntymiseen, vanhuuteen, raihnaisuuteen.  

Aikuinen taas kasvuun, kypsymiseen, vetreyteen.

Jos ihmiselle tulee ikä-, anteeksi, aikuisnäköä, hän on siis vihdoin kasvanut aikuiseksi.

Tytöt ja pojat, naiset ja miehet

Twitterissä tuli keskustelua tytöttelystä ja pojittelusta työpaikoilla. Sisältyykö siihen vähättelyä vai onko se vain rentoutta?

Kerran naisesimies puhutteli minua ja toista nuorta naistyötekijää tytöiksi: Pitäkää te tytöt talo pystyssä sillä aikaa kun olen poissa!

Vitsailimme hänelle puhuttelusta, ja esimies pyysi kauhuissaan anteeksi tytöttelyään. Meillä oli kova työ selventää, ettemme ihan oikeasti kokeneet sitä halventavana. Tyttöjähän me olimme häneen verrattuna iällisesti. Lisäksi tiesimme esimiehen arvostavan osaamistamme, joten tytöttelyyn ei liittynyt mitään alentavaa.

Jos sen sijaan olisin esimiehelle tai työkaverilleni pelkkä tyttö ilman etunimeä, tuntisin olevani vain käyttötavaraa. Etunimi tekee meistä ihmisen, yksilön, muista erottuvan. Tyttö on vain osa nuorten naisten laumaa.

Voiko sitten puhua naisista? Nainen liittyy ehkä voimakkaammin sukupuoleen: Menevätkö naiset vai miehet ensin saunaan? 

Voisiko työyhteisössä sanoa: Naiset tekevät tämän työn, miehet tuon. Heti tulee negatiivinen mieliyhtymä naisten ja miesten töistä – vaikka joskus niillekin on perustelunsa.

Oma ukkini ei koskaan sanonut naista naiseksi. Hänen kielessään tai murteessaan sanalla nainen oli ’huonon naisen’ merkitys. Nainen oli kevytkenkäinen olento. Ukki puhuttelikin naisia vaimoiksi.

Ukkini on aikaa sitten kuollut, ja hän eli aikana, jolloin ”kunnollinen” nainen oli naimisissa. Naimaton nainen oli luultavasti hänelle sitten neiti. Tai ehkä nainen oli vaimo riippumatta siviilisäädystä, en tiedä.

Entäs sitten pojat? Poika tulee katsomaan sitä, saatetaan sanoa jossain huoltofirmassa. Jos poika ei saa asiaa kuntoon, laitetaan työmies asialle.

Jossain vaiheessa kaikki naiset ovat kokeneet sen, että heitä nimitetään tädeiksi.  Silloin tulee ensimmäinen ikäkriisi.

Naisen yhä ikääntyessä hänestä tulee mummo riippumatta siitä, onko hänellä lastenlapsia. Vanhasta naisesta on monia muitakin nimityksiä: minusta mummeli on hellittelevä nimitys, mummi on tehokas ja energinen täti, isoäiti arvokas ja tyylikäs ja mummu on vanha ja huonokuuloinen.

Ikään liittyy mielikuva osaamisesta. Poika tai tyttö on nuoren, siis kokemattoman ihmisen nimitys. Perinteisestihän aloittelija on nuori ihminen.

Nykyaikana voi olla, että vastavalmistunut onkin jo aikuisiässä, mutta hän on silti aloittelija uudessa työssään. Toisaalta nuorella ihmisellä voi olla tuoretta tietoa ja uutta osaamista, joten hän onkin arvokas työntekijä. Erityisesti näissä tilanteissa tytöttely tai pojittelu voi tuntua tavallistakin kohtuuttomammalta.

Kieleen sisältyvät mielikuvat voivat olla syvällä, joten niiden muuttaminen ei onnistu aivan kädenkäänteessä. Kieli on yhteisön omaisuutta, joten yksittäinen kielenkäyttäjä ei voi noin vain muuttaa sen sääntöjä. Ei siis auta, että itse ei tarkoita tytöttelyllä mitään pahaa. Sitä ei voi tehdä, jos muu yhteisö kokee sen vääränä.

Äiti vai mä?

Eikö ole vähän outoa, miten pienille lapsille puhutaan?

Äiti on tässä.

Isä auttaa.

Anna se tänne tädille. 

Ei siis käytetä minä-pronominia, vaan jotain substantiivia sen sijaan. Sillä kerrotaan lapselle koko ajan, että kuka puhuu: äiti, isi, setä vai vaari.

Lapsukainen poimii saman mallin ja puhuu itsestäänkin kolmannessa persoonassa: Roope menee nukkumaan.

Tämä tapa on minusta tuntunut aina vähän hölmöltä, mutta silti se tulee suustani hyvin luontevasti. Hankalaa on vain silloin, kun pitää puhua ns. vieraalle lapselle. Pitää siis päättää puhuessaan, miten haluan vekaran kutsuvan itseäni.

Tenavat tuntevat toistensa vanhemmat sen ja sen äitinä tai isänä, mutta ei kai kukaan sano pihalla naapurin lapselle, että annas kun Maija-Kaijan äiti auttaa sut ylös. Siinä sitä sitten esittäydytään etunimellä. Tai minällä.

Jossain vaiheessa substantiivi vaihtuu minäksi kotonakin. Mutta milloin? Tai milloin se on se luontevin vaihtoehto? Eihän nyt teinille enää sanota, että äiti ei halua että juot viinaa.

Itse huomaan käyttäväni lapsille puhuessani paljon minä-sanaa – siis sitä kokonaista muotoa, en -muotoa. -muotoa kuitenkin käytän muille puheessani eniten. Tai itse asiassa yleensä nielaisen puolet siitäkin:

M’annan sulle haarukan, odota vähän.

’Ä meen nyt tekee ruokaa.

Suomen opintoihin kuuluneelta pakolliselta viron-kurssilta ei jäänyt kovin monta asiaa mieleen, mutta sen muistan, että viron kielessä mina-sanaa käytetään, kun halutaan painottaa tekijää: todellakin minä nyt teen tämän asian. Ma on se painoton tekijä.

Suomessa ero on lähinnä tyylillinen, eli kun halutaan olla kirjakielisempiä, käytetään pidempää muotoa. Arkikielessä eli puhekielessä tiivistetään ilmaisua – jopa nielemällä puolet pois sanasta, jossa on vain kaksi äännettä.

Tietenkin voidaan siivota minä-sana pois kokonaan, koska verbin taivutuksessahan se vielä näkyy:

Tulen, tulen.

En halua!

Meille vaatimattomille suomalaisille hyvin helpottava kielen piirre.