Artikkelit tunnisteella: Kehon kieli

Kätelläänkö pappi?

Analyysityökalu paljasti, että hiljattain blogiini oli joku löytänyt tiensä hakutermillä ”kätelläänkö pappi”. Ilmeisesti kyse on ollut jostain etikettiongelmasta häissä tai hautajaisissa, ja siihen haettiin vastausta.

Tämän arveluni perusteella vastaan auliisti, jottei kysyvä jäisi pulaan: Kyllä, pappi kätellään.

Miksipä ei käteltäisi? Pappi on paitsi pappi, myös ihminen, ei patsas. Hänen kätensä heilahtavat kättelyotteeseen, ja saat omaan lapaseesi kylmän lahnan tai hikisen känsäkouran, tai jotain muuta.

Pappi kyllä itse osaa päättää, meneekö juhlassa kättelyjonoon, hääparin viereen vai lesken rinnalle. Häneltä voi jopa kysäistä asiasta etukäteen, sillähän se selviää.

Jos päädyt papin vieruskaveriksi, hänelle saa juhlassa myös jutella muustakin kuin Jeesuksesta. Hänkin osaa päivitellä alkukesän räntäsateita ja loppukesän helteitä. Häneltä voi kysäistä, joko lomat on lusittu ja onko ollut kiireinen kesä. Tarjolla oleva ruoka on myös helppo puheenaihe.

Mutta pappi kyllä pahastuu, jos hänet sivuutetaan kättelyssä. Kuten kuka tahansa meistä.

 

Reviirini rajat

Minulla on melko iso reviiri eli oma henkilökohtainen tilani. En mielelläni oleile kovin lähellä toista ihmistä, erityisesti jos hän on vieras.

Kerran juttelin portaikossa puolitutun kanssa. Juttu luisti, joten seisoskelimme varmaan puolisen tuntia höpöttelemässä, minä yläportaalla, hän alempana.

Tai luulin että seisoimme: kun erosimme, huomasimme kavunneemme vaivihkaa reilun puoli kerrosta ylöspäin. Tuttava oli ilmeisesti kokenut olevansa liian kaukana minusta, noussut portaan, kun taas minä olin hakeutunut mukavamman välimatkan päähän. Ja niin sitä sitten kiivettiin portaita ylös.

Mikä lie tähän syynä: ehkä haluan nähdä puhekumppanini kunnolla eli tulkita hänen koko kehonsa kieltä. Tai kenties juttukumppanillani oli huono kuulo, ja hän hiipi siksi lähemmäs.

Siedän kyllä läheisyyttä: halaan läheisiä, hellin lapsia ja silittelen eläimiä. Ventovieras ihminen saa tulla bussissa viereen istumaan (nostan ihan laukkunikin syliini), mutta jonossa takana hönkivä mamma ei saa ottaa minuun tissituntumaa. Haluan itse päättää, kenen rinnat tahdon selkääni, jos sitten kenenkään.

Olen hirveän huono ohittamaan käytävällä tai kulkureitillä seisovia ihmisiä. Jos tilaa ei ole mielestäni riittävästi, arvioin lähes paniikissa, mistä mennä ohi: tuonko takaa, vai tuolta vai sittenkin heidän välistään.

Ja yleensä välissä on eniten tilaa. Muillakin siis tuntuu olevan iso reviirintarve, joten ahtaissa paikoissa seistään kaukana toisistaan, käytettävissä olevan tilan reunoilla.

Sitten pitää pujahtaa siitä välistä, ja jotta ei häiritsisi juttua, kumarrun kummallisesti ja livahdan vauhdilla. Usein huomaan mutisevani jotain ja hymyileväni hölmösti. Eivät ne toiset minua varmaan edes huomaa, mutta minua jotenkin aina harmittaa koko tilanne.

Kyllä tällaisen metsäläisen on vaikeaa elää ruuhka-Suomessa.

Hauska matkustaa

Lähijunat ovat kamalia, koska niissä istutaan liian lähellä vierasta ihmistä. Se liian läheisyyden tunne tulee siitä, että jalat ja polvet täytyy sovitella vastapäätä istuvan ihmisen jalkojen ja polvien mukaan. On aivan liian intiimiä istuskella jalat lomittain.

Pahimmillaan tilaa on niin vähän, ettei koko matkan aikana voi liikauttaa jalkojaan, jottei joutuisi toisen sisäreisialueelle. Siksi omat jalat tulee pitää yhdessä. Ettei sinne väliin pujahda toisen polvi.

Junassa on kaiken kaikkiaan kiusallista, ja siksi toista ei voi katsoa, saati että puhuisi toiselle sanaakaan – vaikka kukapa haluaisikaan jutustella vieraiden kanssa julkisissa. Parempi on ajatella omia asioita kerrankin rauhassa.

Kun junamatkustajan oma asema lähestyy, kerätään kimpsut kasaan ja hivuttaudutaan ulos. Samassa penkissä istuvat kääntävät jalkojaan muodollisesti sivuun, jotta välistä olisi muka helpompi livahtaa junan eteiseen. Tapana ei ole sanoa anteeksi, vaan kaikki hoidetaan sanattomasti.

Busseissa istutaan sentään vierekkäin. Siellä yritetään istua niin, etteivät reidet kosketa toisiaan. Hartiatkin pitäisi pitää omalla puolella. Toisen takin liepeen päälle ei sovi istua läsähtää.

Busseissakaan ei sanota sanaakaan oman pysäkin lähestyessä, vaan kurottaudutaan toisen yli painamaan nappia – tietenkään sanaa sanomatta. Jos joku on jo antanut pysähtymismerkin, vedetään hanskat suurieleisesti käteen, jotta vieruskaveri ymmärtäisi aikeen.

Ja me suomalaiset olemme kyllä taitavia aavistamaan sen hetken, jolla ikkunapaikalla istuva haluaa nousta käytävälle seisoskelemaan. Jos toinen ei arvaa oikein, voi ryhdistäytyä ja vähän kääntää yläkroppaa. Se on hieman uhkaava ele ja siksi tehokas.

Tolloimmille (tai kirjaansa tai Angry Birdsiin syventyneille) sanotaan Anteeks, mä jään tässä. Vähän alentuvasti hymyillen, kun toinen ei tajunnut ihan itse vaan piti sanoa.

Sanaton kiitos

Olimme oikein kivassa lastenkonsertissa ja kävimme sen jälkeen pyytämässä nimikirjoitukset tähdeltä. Tämä tunnettu, kiitetty ja palkittu lastenlaulattaja tervehti hymyillen lapsia, jutteli heille muutaman ystävällisen sanan ja ojensi nimmarikortit.

Lapset kiittivät korteista, ja minulle tuli tunne, että haluan minäkin kiittää. Sanoin: ”Kiitos konsertista, se oli tosi hyvä.”

Taiteilija käänsi katseensa minuun, hymy jähmettyi ja hän sanoi: ”Joo. Tuolla on sitten noita levyjä.”

Sanoin hämmentyneenä: ”Joo. Kiitos.”

Taiteilija on sisäistänyt tehtävänsä siinä aivan oikein, että lapset ovat hänen kohderyhmäänsä ja tärkeimpiä asiakkaitaan. Heille hänellä riitti aidon ystävällistä huomiota.

Kohderyhmäajattelun tarkoitus ei tietenkään ole, että muita ryhmiä väheksytään. Itselleni tuli tunne, että tein jotain hölmöä kun kiitin konsertista.

Viaton tarkoitukseni oli vain sanoa, että aikuinenkin viihtyi konsertissa, mutta taiteilijan tapa ottaa kiitos vastaan mitätöi sen täysin. En tietenkään tiedä, miksi hän toimi kuten toimi.

Ehkä hänen on vaikea ottaa vastaan positiivista palautetta – varmaan on korkea aika opetella ottamaan sitä vastaan.

Ehkä hän on kuullut samat kiitokset tuhanteen kertaan – mutta minä sanoin ne hänelle ensimmäisen kerran.

Ehkä hän haluaa kuulla kiitokset lapsilta, ei vanhemmilta – mutta vanhemmat ostavat konserttiliput ja cd-levyt. Ja jopa valitsevat kotona, mitä levyjä soitetaan.

Ehkä hänen keskittymisensä herpaantui hetkeksi – mutta onko siihen varaa fanitapaamisessa?

Me menimme ostamaan levyn. Mutta jätin ehdottamatta miehelle, että hankitaan pari joululahjaa samalla. Jäivätpä sitten levyt ostamatta sukulaislapsille.

Suora katse vaientaa tontunkin

Yövyin tällä viikolla Joensuun Sokos Hotel Vaakunassa. Huone oli uudistettu ja oikein mukava, mutta nukuin kehnosti ilmastointilaitteen takia. Se vinkui koko yön; kuulosti kuin hotellitonttu olisi joikunut haikeasti.

En yöllä jaksanut nousta selvittämään, olisiko ääni loppunut laitteen sammuttamiseen ja olisinko läkähtynyt kuumuuteen sen seurauksena. Painoin tyynyä korvilleni ja yritin nukkua. Ja tonttu lauloi omaa lauluaan.

Aamulla kirjautuessani hotellista ulos vastaanoton mieshenkilö kysyi laskuselvitysten jälkeen, miten viihdyin ja oliko kaikki kunnossa. En useinkaan vaivaudu antamaan palautetta – tai en muista sitä antaa – mutta nyt ajattelin, että sanonpas. Kerroin että muuten kaikki oli hyvin, mutta ilmastointilaite – niin, se vinkui.

Mies kirjoitti asian heti ylös ja kysyi pari tarkentavaa kysymystä. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Selvitämme tämän. Pahoitteluni tästä ja kiitos kun kerroit. Toivottavasti sait kuitenkin nukuttua.”

Tietenkin valehtelin, että juu, nukuinhan minä ihan kohtuullisesti. Eihän tuohon oikein muuta voi sanoa.

Mutta mieli oli hyvä. Asiakaspalvelijan suoran katsekontaktin ansiosta hänen reaktionsa ja sanansa tuntuivat aidoilta. Minulle jäi tunne, että palautteeni otettiin tosissaan ja tilanne korjataan välittömästi. Tonttu saa luikkia muualle joikaamaan.