Artikkelit tunnisteella: Fraasit

Mitäs sanotaan?

Lapsista puhutaan usein kiltteinä ja – niin, mikä onkaan sen vastakohta? Tuhmako?

Kiltti lapsi on usein sellainen, joka toimii aikuisten toivomalla tavalla. Tuhma lapsi tekee jotain sellaista, mikä ei ole kilttiä.

Jos ollaan kovin filosofisia, ei lapsi itsessään ole kiltti tai tuhma, vaan se teko. Mutta kielessä usein oiotaan asioita, ja se vaikuttaa tietenkin myös ihmiskäsitykseen. Jostain lapsesta puhutaan kilttinä lapsena ja toisesta tuhmana. Taustalla voi kuitenkin olla se, että lapsi ei vain tiedä, miten toimia jossain tilanteessa. (Ja taas on meillä vanhemmilla syytä katsoa peiliin.)

Pelkkä tekeminen ei tietenkään ole ainoa keino ilmaista kiltteyttä tai tuhmuutta, vaan lapsi ilmaisee itseään myös kielellisesti. Me aikuiset opetamme lapsiamme kohteliaiksi ja neuvomme käyttämään oikeita fraaseja:

Mitäs sanotaan?

Ja lapsi pohtii, mikä onkaan oikea vaihtoehto tähän kohtaan:

Kiitos!
Ole hyvä!
Hei hei!
Anteeksi.

Lapsi oppii vähitellen, missä kohdissa kukin fraasi on paikallaan. Harjoitteluvaiheessa pienen lapsen onnistuneet kohteliaat fraasit ihastuttavat aikuisia. Poikamme oli kaksivuotisneuvolassa, ja lääkäri tutki hänet. Kun hän pääsi pois tutkimuspöydältä, hän kajautti: ”Kiitos!” Lääkäri hämmästyi: ”Oli kyllä työurani ensimmäinen kaksivuotias, joka kiitti tutkimuksesta!

Vanhemmuuden tähtihetki lienee, kun lapsi pyytää oma-aloitteisesti anteeksi. Tyttäremme tekee tätä toisinaan, muttei taida vielä täysin ymmärtää, milloin häneltä odotetaan sitä: tytön anteeksipyyntö ei liene tarpeen, jos äiti on ihan itse kolhinut päänsä kaapinkulmaan.

Oppimista ei varmaan helposta se, että aikuiset käyttävät fraaseja joskus näennäisen epäjohdonmukaisesti. Ruoasta kiitetään kiitos-sanalla, mutta miksi siihen vastataan ”kiitos, kiitos”? Tai ”eipä kestä”? Tai kun lainattu tavara ojennetaan omistajalle, ei sanotakaan ”ole hyvä”, vaan ”kiitos lainasta”.

Fraasit ovat tärkeitä, koska ne kuuluvat tähän kielelliseen kanssakäymiseen. Kiitoksilla ja anteeksipyynnöillä osoitetaan arvostusta toista ihmistä kohtaan. Jos haluaa itselleen arvostusta, on sitä osoitettava toisellekin.

Jossain vaiheessa ihmisikää kiltteys muuttuu vääräksi: aikuinen ei enää saakaan olla ”kiltti”, vaan hänellä pitää olla ”kykyä pitää puolensa”. Se on aika kapea näkökulma kiltteyteen. Kiltti voi tarkoittaa huomaavaista ja avuliasta ihmistä, ei vain kynnysmattoa.

Sinä ja te

Olin neljäsluokkalainen, kun luokanopettajamme päätti, että meidän pitää oppia teitittelemään. Hän toteutti opetuksen käytännössä niin, että meidän oppilaiden tuli joko teititellä tai puhutella häntä kolmannessa persoonassa:

Opettaja, voisitteko tulla tänne?

Voisiko opettaja tulla tänne?

Nuori koululainen otti opettajan päätöksen aivan luontevasti vastaan, ja kuuliaisesti vaihdoimme – ainakin suurin osa meistä – sinuttelevan puhetyylimme teitittelyyn tai kolmannen persoonan käyttöön.

Olen ollut opettajalleni kiitollinen siitä, että opin hänen vaatimuksestaan teitittelemään. Harvoinhan sitä taitoa tarvitsee, mutta on hyvä osata sanoa verbin liittomuotokin oikein:

Oletteko ollut jo tänään kävelyllä?

Ei siis sanota oletteko olleet, sillä se kuuluu monen henkilön puhutteluun. Jos tämä menee väärin, on kuulijalla ihan täysi syy todeta: ”Ei minua ole tässä kuin yksi.

Monet asiakaspalvelua työkseen tekevät ihmiset sanovat, että teitittely on ehdottoman tarpeen – ja jos sitä ei osaa, antaa itsestään ja yrityksestä moukkamaisen kuvan. Osa asiakkaista haluaa itseään teititeltävän ja pahastuu, jos puhuja tekee siinä virheitä. Toinen puoli tietenkin taas kokee sen vanhan maailman kielenkäytöksi, joka on liian jäykkää, etäistä, virallista ja vaikeaa.

Teitittely taitaa kuitenkin vielä pitää pintansa ainakin kolmella elämänalueella: asiakaspalvelussa, armeijassa ja vanhustyössä.

Aina ei ole helppoa valita, mitä puhuttelumuotoa käyttää. Joku saattaa kokea kohteliaaksi ja kunnioittavaksi tarkoitetun teitittelyn luotaantyöntävänä etäisyytenä.

Toinen taas, vaikka on nuori ja menevä henkilö, on vaikkapa armeijassa työtään tekevänä tottunut teitittelyyn ja toivoo sitä kaikilta vieraammilta henkilöiltä. Siksi puhuttelun valinnassa vaaditaan sosiaalista hereilläoloa, kuten tietenkin kaikessa viestinnässä.

Sinutteluhan ei ole oikeastaan sen tylympää tai epäkohteliaampaa kuin teitittelykään. Kyse on pikemminkin siitä, että joku kokee etäisyyden kohteliaampana kuin toinen, ja siksi haluaa kuulla sen puheessakin. Sinuttelu tuo ihmisen lähemmäs, omalle reviirille, eivätkä kaikki halua päästää vieraita niin lähelle. Ja sitä paitsi haistattelu on mahdollista myös teititellen.

Asiakaspalvelussa teitittelyä käytetään joskus myös vallan välineenä. Erityisen ei-toivotun asiakkaan kohdalla puhuttelu saatetaan muuttaa sinuttelusta teitittelyksi, jotta asiakas ymmärtäisi häipyä. Joskus myös negatiiviseen palautteeseen vastataan teititellen, mikä on toki kunnioittavaa, mutta vaarana on että asiakas kokee viestinnän etäännyttäväksi ja yhteistyöhaluttomaksi.

Sen verran vieraaksi teitittely on käynyt, että siinä tulee helposti lipsuttua. Jokin aika sitten juttelin bussipysäkillä iäkkään naisen kanssa. Teitittelin häntä, ja oli mukavaa jutustella kyytiä odotellessa.

Bussi tuli, ja halusin päästää rouvan ensin ovesta sisään. Hän kursaili ovella, joten jouduin kehottamaan häntä: ”Ei, mene mene vain.” Väärin meni. Pystyin kyllä selittämään virheeni itselleni kiireisellä tilanteella. Mutta olo oli kuin neljäsluokkalaisella, joka unohti teitittelyn. Anteeksi, opettaja.

Nimeni on

Katleena Kortesuo bloggasi tilanteesta, jossa erehtyi henkilön nimestä. Käykääs lukemassa!

Olen itse huomannut, että ihmisten on usein haastavaa sanoa oma nimensä ääneen esittäytymistilanteissa. Oma nimi mutistaan sukujuhlien kättelykierroksella niin, ettei toinen taatusti tiedä, kuka siinä tarjosi hikistä kouraansa.

Oletteko myös huomanneet, että jotkut miehet esittäytyvät vain sukunimellä? Virtanen. Miten tämä Virtanen sitten odottaa, että puhuttelen häntä, jos minulla siihen tarve? Hei Virtanen, otatko vielä kupin kahvia? Sinä siellä juu, sinä Virtanen teistä kaikista tämän suvun virtasista.

Työtilanteissa voi olla todella tärkeätä tietää, kenen kanssa keskustelee. Haaste onkin lähinnä siinä, että osaa sovittaa oman nimen lausumisensa niin, ettei puhu yhtä aikaa toisen kanssa. Liitoimarvopatahojas on sitten yhtä kuin Liisa-Maria Patjas ja Toivo Aho kättelevät. Sitten vain toivoo, että se antaa heti sen käyntikorttinsa että saa selvän nimestä.

Ystäväni oli aikoinaan pitkään töissä kirkkoherranvirastossa, jossa asioivien piti aina kertoa oma nimensä. Siis aina. Sitä kysyttiin, kun ihminen haki milloin virkatodistusta tai kuulutuksia naimisiinmenoa varten – virallisia asioita, joten piti ihan oikeasti saada selvää nimestä. Arvatkaa, sanoivatko ihmiset nimensä ymmärrettävästi vai pitikö pyytää kolme kertaa?

Mikä tässä on vaikeata? Onko se oma nimi niin henkilökohtainen, että paljastan jotain yksityistä jos lausun sen ääneen? Vai olenko niin vaatimaton, että ajattelen, ettei se oikeasti ole kiinnostunut kuka olen?

Minua ainakin kiinnostaa – jopa niissä sukujuhlissa. Haluan tietää, kuka noista nuorista naisista oikein olikaan se mieheni kaukaisen serkun Tiina-tyttö, jonka näin viimeksi taaperona.

Kiitos, kiitos!

Jos kiität toista hänen avustaan, mitä saat vastaukseksi? Eihän tämä nyt mitään ollut, eipä kestä, tämä oli pientä.

Tai jos kehut toisen uutta kolttua, mitä toinen sanoo? No tämä on vain tällainen, ihan vanha retku, no joo. Vai meneekö kokonaan mykäksi?

Entä jos kuulisitkin: ”Ole hyvä, oli ilo auttaa!” Tai: ”Kiitos, minäkin tykkään tästä!

Olen melkoisen kyllästynyt siihen, että kiitoksista ei ilahduta, vaan omaa työpanosta aletaan vähätellä. Ehkä puhujan mieleen ei ole tullut, että hän samalla väheksyy sitä työtä, jota toinen tekee. Minulle tämä oli pikkujuttu, joten kyllä se sinullekin sitä on, hän viestii tahattomasti.

Samoin jos toinen kehaisee vaatevalintaa, tulee vastauksella aliarvoitua ja arvosteltua myös toisen vaatemakua. Pidätkö todella tästä, minun mielestäni tämä on aika kamala.

Tämä taitaa olla hyvin suomalainen ilmiö, tämä kursailu. Sitähän ilmenee jokaisessa sukujuhlassa kun mietitään, meneekö kahvia ottamaan ensin rovasti, ruustinna vai isomummu. Ja muut odottavat, kun muutama henkilö koettaa ratkoa arvojärjestystään.

Tai jos ollaan ihan vain kavereiden luona kylässä, pitää odottaa pari minuuttia pöytäänkutsun jälkeen, ettei vaan antaisi ahnetta vaikutelmaa.

Itse olen opetellut avun vastaanottamista, kun meille tuli kaksoset. Piti myöntää se, että ihan kaikkea ei jaksa tehdä itse, vaan apu on todella tervetullutta. Sitten harmitti, jos toinen minimoi kiitokseni vähättelyllä. Juujuu, siinä on takana viesti, että vähänhän minä ehdin tehdä, sinulle jäi vielä paljon tekemistä.

Mutta voitaisiinko opetella sanomaan asiat positiivisella tavalla: ”Autoin mielelläni ja olisin tehnyt mieluusti enemmänkin. Saanko tulla uudelleen?

Ja tiedämmehän kaikki, mitä tapahtuu, kun toinen torppaa kiitokset? Ne täytyy toistaa, vakuuttaa toinen, että eikun ihan oikeasti, tästä oli iso apu ja eikä, toi on tosi kiva mekko. Eli toinen siis kerjää itselleen uudet kehut – muka olemalla vaatimaton.