Kuukausiarkisto: maaliskuu 2013

Kaksi naista

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän menee punaiselle urheiluautolleen – vähän kliseinenhän se on, mutta niin ihana, nainen pohtii.

Hän ajaa ulos pysäköintiluolasta ja joutuu jarruttamaan ovella päästääkseen äidin ja kaksi lasta kulkemaan auton edestä. Onneksi tässä on hyvä näkyväisyys, nainen ajattelee.

Äiti ja lapset eivät ylitäkään ajorataa vaan kääntyvät parkkipaikalle vievälle ajotielle. Heillä on siis auto siellä parkissa, nainen ajattelee ja kaasuttaa päästääkseen jäistä ylämäkeä eteenpäin. Hän joutuu kaasuttelemaan useamman kerran, sillä ajorata on liukas ja jäästä urainen.

Äidin taluttamista lapsista toinen liukastuu, muttei kaadu, sillä äiti pitää tätä tiukasti kiinni kädestä. Olipa hyvä, että olin täällä kauempana, nainen ajattelee ja lähtee varovasti ohittamaan äitiä ja lapsia.

Silloin äiti kääntyy kohti autoa ja selvästi sanoo jotain. Hän heilauttaa kättään raivokkaasti – oliko se keskisormi?

Nainen avaa auton ikkunan: ”Oliko sulla jotain?”

”Voisi varoa kyllä vähän!” äiti tiuskaisee.

”Minä kyllä menin niin varovasti kuin pystyin”, nainen sanoo ja ajattelee, ettei tähän olisi nyt aikaa.

”Lapset säikähtää tuollaista!” kiljaisee kiukkuinen äiti.

”En olisi voinut tässä varovammin ajaa!” nainen sanoo. Kurjaa kun joutuu puhumaan näin kovalla äänellä, että äiti kuulisi.

”Joo, okei. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo ja näyttää äkkiä itkuiselta.

Voi ei, se itkee. Nainen sulkee ikkunan ja ajaa vähän eteenpäin. Sitten hän kuitenkin avaa ikkunan uudelleen:

”Oliko tässä jotain? En olisi voinut varovammin ajaa”, hän yrittää.

”Joo anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut, kaikki ok”, äiti sanoo ja itkee. Hän kiiruhtaa lasten kanssa autolle.

Nainen katsoo hetken perään ja miettii miten toimia. Mutta on kiire, on mentävä töihin. Jäi kyllä vähän ikävä fiilis.

**********

Nainen lähtee aamulla kiireisenä töihin, pitää ehtiä palaveriin.

Hän ohjaa kaksi lastaan ulos ja ajattelee, että onneksi aikaa on vielä hyvin. Hän taluttaa lapsia kohti parkkipaikkaa, kun pysäköintiluolasta tulee ulos auto. Se pysähtyy odottamaan, että he ylittäisivät ajoradan.

Äh, olisi pitänyt päästää se ensin, sillä nyt kävelemme sen edessä tässä ajotiellä. Lumivallien vuoksi parkkipaikalle ei pääse muuten, nainen harmittelee.

Punainen urheiluauto kaasuttelee takana. Mennään, mennään, nainen miettii kiukuissaan. Samassa pienempi lapsi liukastuu jäisellä tiellä. Hän ei kaadu, mutta melkein. Kauheaa, auto melkein vieressä.

Nainen vetää lapset sivuun ja viittoo kädellään merkiksi, että auto ajaisi ohi. ”Mennään me sivuun”, hän sanoo lapsille.

Auto pysähtyy, ja bisnesnainen avaa ikkunan.

”Mitä sulla oli?” bisnesnainen kysyy kiukkuisena.

”Vähän vaan varovaisuutta”, äiti sanoo ja koettaa taluttaa lapsia eteenpäin. Pitää ehtiä päiväkotiin ja töihin.

”Ei tässä oikein olisi voinut enempää varoa!” bisnesnainen huutaa.

Yhtäkkiä itkettää. Väsyttää ja harmittaa, on kiire.

”Joo anteeksi, en mä pahalla tarkoittanut”, äiti nieleksii. Suu vääntyy. Nyt se näkee mun itkun.

”Ei tässä voi enempää varoa, niin hitaasti ajoin kuin pystyin”, ikävä bisnesnainen inttää.

”Lapset säikähtivät. Anteeksi, en mä pahalla”, äiti sanoo epäselvästi ja miettii, että säikähti itsekin. Lähtisi tuo jo pois, nainen ajattelee ja lähtee kiireellä kohti autoa.

Punainen urheiluauto ajaakin eteenpäin mutta pysähtyy vielä. Voi ei.

”Oliko sulla siis jotain? En mä olisi voinut varovaimmin ajaa”, bisnesnainen jankuttaa.

”Anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanut. Kaikki on ok”, äiti koettaa sanoa kuuluvasti, vaikka itkettää. Hän menee kiireesti autolle ja ryhtyy pakkaamaan hämmentyneitä lapsia autoon.

Punainen urheiluauto kaasuttaa kiukkuisesti pois.

Nainen ei katso perään vaan pyyhkii kyyneleitään ja harmittelee valuvaa ripsiväriään. Mutta on kiire, on mentävä päiväkodin kautta töihin. Jäi kyllä aika ikävä fiilis.