Kuukausiarkisto: huhtikuu 2012

Kone vs ihminen – osa 3

Soitin Jorvin sairaalan ajanvaraukseen. Puhelimesta kuului vain koneellinen tii-ti-dii-ääni, joten suljin puhelimen ajatellen, että jotain meni vikaan.

Soitin uudelleen. Sama juttu. Päätin odottaa pari minuuttia, jos vaikka palvelu on ruuhkainen. Jälleen sama ääni, ja suljin puhelimen.

Parin yrityksen jälkeen ajattelin, että siedän ääntä hetken ja odotan, tapahtuuko mitään.

Yllätys! Jonkin ajan päästä nauhoite kertoi, että kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja…

Nauhoite katkesi kesken ruotsinkielisen selityksen, ja sain kuunnella normaalia tuut tuut -hälytysääntä.

Jäin linjalle, ja hetken päästä naisääni sanoi: ”Jaaa hetki vie-” Sana jäi kesken, ja puhelimesta kuului musiikkia, joka tosin päättyi muutaman kymmenen sekunnin jälkeen. Tuut, tuut. 

Kunnes taas naisääni: ”Hetki vie-

Tässä vaiheessa minua alkoi jo huvittaa lievän ärtymyksen ohella. Asiakaspalvelijan on näemmä sanottava asiakkaalle ”hetki vielä” mutta samalla huolehdittava, ettei asiakas ehdi ryhtyä puhumaan. (Tiedän kyllä, sillä olen ollut muinoin vaihteenhoitajana.) Asiakkaan pitää jonottaa vuoroaan puhua. Siksi yhteys kannattaa katkaista nopeasti.  Mitä siitä, vaikka sana jääkin kesken.

Nyt päätin, että teen muistiinpanoja kellonaikoineen.

Kun puhelua oli kestänyt puhelimeni mukaan viisi minuuttia, kuulin jo tutun ”hetki vie-” -henkäisyn.

Kahdeksan minuutin kohdalla minulle sanottiin ”Ja vielä hetki” – kyllä, aivan loppuun asti lausuttuna! Heti perään alkoi musiikki, jota tosin kesti vain 30 sekuntia.

Sain kuunnella jälleen tuuttaamista, kunnes ajassa 11 minuuttia minulle sanottiin ”he-”. Perään soitettiin taas 30 sekuntia musiikkia.

Kolmentoista minuutin kohdalla kuulin ”Ja vielä het-”.

Puhelua oli kestänyt 15 minuuttia 30 sekuntia, kun lopulta pääsin läpi.

Sain oikein hyvää ja ystävällistä palvelua, mutta silti pudistelin päätäni puhelun päätteeksi. Mitä tämä tällainen oikein on? 

Kone päästää hämmentäviä ääniä, jonka vuoksi asiakas katkaisee puhelimen. Nauhoite ja musiikki soivat vain muutaman hetken – muun ajan asiakas kuuntelee tuuttailua. Kun ihminen käy linjalla, hänen sanoistaan saa hädin tuskin tolkkua, ja tulee oikeastaan ikävä nauhoitteita.

Viisitoista minuuttia on pitkä aika puhelinjonossa, mutta onneksi minulla oli ajanvietteenä muistiinpanojen tekeminen.

Ei tästä voi jakaa pisteitä kummallekaan.

Tilanne edelleen tasan: kone 1 – ihminen 1

(Lue myös aiemmat osat Kone vs ihminen ja Kone vs ihminen – osa 2.)

Kohta kolme vee ei tahdo

Sisällä
Äiti: Mennään ulos.
Lapset: Eiii!

Ulkona
Äiti: Mennään sisälle.
Lapset: Eiii!

Kotona
Äiti: Mennään mummolaan.
Lapset: Eiii!

Mummolassa
Äiti: Mennään kotiin.
Lapset: Eiii!

Illalla
Äiti: Mennään nukkumaan.
Lapset: Eiii!

Aamulla klo 5.45
Äiti: Nukutaan vielä.
Lapset: Eiii!

Ehkä elämme vain eri aikavyöhykkeellä.

Reviirini rajat

Minulla on melko iso reviiri eli oma henkilökohtainen tilani. En mielelläni oleile kovin lähellä toista ihmistä, erityisesti jos hän on vieras.

Kerran juttelin portaikossa puolitutun kanssa. Juttu luisti, joten seisoskelimme varmaan puolisen tuntia höpöttelemässä, minä yläportaalla, hän alempana.

Tai luulin että seisoimme: kun erosimme, huomasimme kavunneemme vaivihkaa reilun puoli kerrosta ylöspäin. Tuttava oli ilmeisesti kokenut olevansa liian kaukana minusta, noussut portaan, kun taas minä olin hakeutunut mukavamman välimatkan päähän. Ja niin sitä sitten kiivettiin portaita ylös.

Mikä lie tähän syynä: ehkä haluan nähdä puhekumppanini kunnolla eli tulkita hänen koko kehonsa kieltä. Tai kenties juttukumppanillani oli huono kuulo, ja hän hiipi siksi lähemmäs.

Siedän kyllä läheisyyttä: halaan läheisiä, hellin lapsia ja silittelen eläimiä. Ventovieras ihminen saa tulla bussissa viereen istumaan (nostan ihan laukkunikin syliini), mutta jonossa takana hönkivä mamma ei saa ottaa minuun tissituntumaa. Haluan itse päättää, kenen rinnat tahdon selkääni, jos sitten kenenkään.

Olen hirveän huono ohittamaan käytävällä tai kulkureitillä seisovia ihmisiä. Jos tilaa ei ole mielestäni riittävästi, arvioin lähes paniikissa, mistä mennä ohi: tuonko takaa, vai tuolta vai sittenkin heidän välistään.

Ja yleensä välissä on eniten tilaa. Muillakin siis tuntuu olevan iso reviirintarve, joten ahtaissa paikoissa seistään kaukana toisistaan, käytettävissä olevan tilan reunoilla.

Sitten pitää pujahtaa siitä välistä, ja jotta ei häiritsisi juttua, kumarrun kummallisesti ja livahdan vauhdilla. Usein huomaan mutisevani jotain ja hymyileväni hölmösti. Eivät ne toiset minua varmaan edes huomaa, mutta minua jotenkin aina harmittaa koko tilanne.

Kyllä tällaisen metsäläisen on vaikeaa elää ruuhka-Suomessa.

Hauska matkustaa

Lähijunat ovat kamalia, koska niissä istutaan liian lähellä vierasta ihmistä. Se liian läheisyyden tunne tulee siitä, että jalat ja polvet täytyy sovitella vastapäätä istuvan ihmisen jalkojen ja polvien mukaan. On aivan liian intiimiä istuskella jalat lomittain.

Pahimmillaan tilaa on niin vähän, ettei koko matkan aikana voi liikauttaa jalkojaan, jottei joutuisi toisen sisäreisialueelle. Siksi omat jalat tulee pitää yhdessä. Ettei sinne väliin pujahda toisen polvi.

Junassa on kaiken kaikkiaan kiusallista, ja siksi toista ei voi katsoa, saati että puhuisi toiselle sanaakaan – vaikka kukapa haluaisikaan jutustella vieraiden kanssa julkisissa. Parempi on ajatella omia asioita kerrankin rauhassa.

Kun junamatkustajan oma asema lähestyy, kerätään kimpsut kasaan ja hivuttaudutaan ulos. Samassa penkissä istuvat kääntävät jalkojaan muodollisesti sivuun, jotta välistä olisi muka helpompi livahtaa junan eteiseen. Tapana ei ole sanoa anteeksi, vaan kaikki hoidetaan sanattomasti.

Busseissa istutaan sentään vierekkäin. Siellä yritetään istua niin, etteivät reidet kosketa toisiaan. Hartiatkin pitäisi pitää omalla puolella. Toisen takin liepeen päälle ei sovi istua läsähtää.

Busseissakaan ei sanota sanaakaan oman pysäkin lähestyessä, vaan kurottaudutaan toisen yli painamaan nappia – tietenkään sanaa sanomatta. Jos joku on jo antanut pysähtymismerkin, vedetään hanskat suurieleisesti käteen, jotta vieruskaveri ymmärtäisi aikeen.

Ja me suomalaiset olemme kyllä taitavia aavistamaan sen hetken, jolla ikkunapaikalla istuva haluaa nousta käytävälle seisoskelemaan. Jos toinen ei arvaa oikein, voi ryhdistäytyä ja vähän kääntää yläkroppaa. Se on hieman uhkaava ele ja siksi tehokas.

Tolloimmille (tai kirjaansa tai Angry Birdsiin syventyneille) sanotaan Anteeks, mä jään tässä. Vähän alentuvasti hymyillen, kun toinen ei tajunnut ihan itse vaan piti sanoa.

Kauhukakaran kasvatusohje

Olimme lähdössä kyläreissulle, ja hain lapset etuajassa hoitopaikasta. Lapset olivat eteisessä ulkovaatteissaan odottamassa pääsyä pihaleikkeihin.

Saapumiseni ei ollutkaan lapsille mieluinen yllätys, vaan heitä harmitti, kun eivät päässeetkään pihalle leikkimään.

Tytär huusi kiukuissaan: ”Älä tule tänne! Mene takaisin töihin! Mene pois NYT!”

Hämmennyin lapsen käytöksestä ja yritin sovittelevasti ja hieman vaisusti hyssytellä: ”Äläs nyt, katsos lähdetään mummun ja ukin luo.”

Ei vaikutusta, tytär vain raivosi edelleen.

Silloin hoitotäti kumartui tytön puoleen ja sanoi tiukasti: ”Silloin kun äiti tai isä tulee hakemaan, lähdetään mukaan. Äitiä ei saa komentaa noin.”

Tytär hiljeni vaikka häntä selvästi harmitti edelleen. Pääsimme liikkeelle, ja tietenkin mummun ja ukin luona oli mukavaa.

Tarpeellinen kasvatuskeskustelu – äidille. Tajusin, että ymmärsin niin kovasti lapsen tunnetilaa, että sallin häneltä sopimattoman käytöksen. Jos hoitotäti ei olisi osoittanut minulle, miten tilanteessa piti toimia, olisin kasvattamassa itselleni kauhukakaraa.

Tunteet ovat sallittuja, tottakai. Kyse onkin siitä, miten ne osoitetaan ja millaista käytöstä niiden varjolla sallitaan – lapselta ja aikuiselta.