Kuukausiarkisto: maaliskuu 2012

Kirjallisena, kiitos

Olen huono ottamaan vastaan suullisia viestejä.

En muista seuraavana päivänä, jos joku sanoo tekevänsä jotain. Unohdan suulliset ohjeet kun käännän selkäni. Puhelimessa kirjoitan älyttömiä asioita ylös, koska en osaa puhelun aikana prosessoida tärkeitä tietoja.

(Kerran soitin jostain laboratoriotuloksesta terveyskeskukseen ja kirjoitin lukeman ylös – tai niin luulin tehneeni. Paperilla luki oma syntymäaikani.)

Siksi olen oppinut arvostamaan kirjallisia ohjeita ja muistutusmeilejä. Osaan jopa pyytää niitä jossain tilanteissa.

Mutta minulla on auktoriteettipelko. Ja ilmeisesti lääkäri on minulle auktoriteetti.

Lääkärin edessä olen hänen osaamisensa armoilla: hänellä on valta julistaa minut sairaaksi tai terveeksi – hitsiläinen, jopa eläväksi tai kuolleeksi!

En kehtaa tehdä muistiinpanoja lääkärin vastaanotolla, ja siksi sitten unohdan lääkitysohjeet ja ruuhkautan puhelintunnit, kun joudun soittelemaan, että mitenkäs tää menikään.

En ymmärrä, miksen kehtaa kirjoittaa asioita ylös. Konsulttina olen oppinut, että olen epäammattimainen, jos en asiakastapaamisessa tee muistiinpanoja. Siellä se siis on välttämättömyys, mutta lääkärin luona nolouden aihe.

Tarvitsen varmaan lääkäriltä luvan teolleni. Voisiko kaltaisiani varten olla pari muistiinpanovihkoa ja kynää valmiina potilaan jakkaran vieressä? Vähän niin kuin pankissakin voisi olla. Tai melkein joka paikassa, missä hoidetaan tärkeitä asioita.

Hymiöpakko

Ajoittain koulutuksissa kysytään mielipidettäni hymiöihin. Olen ollut lähtökohtaisesti sitä mieltä, että ne ovat ihan jees, jos juttukumppani varmuudella ymmärtää piirtokirjoitukseni. Se, miten asian varmistan, onkin se arvailun paikka.

Salaa olen ajatellut, että on henkistä laiskuutta piirtää asia kirjoittamisen sijaan. On hieman helpompaa naputella tekstiin hymynaama :) kuin miettiä, miten tämän saman sanoisin sanoin.

Hymiöitä kuitenkin käytetään todella paljon, ja erityisesti Twitterissä ne ovat tarpeen: kun merkkejä on käytettävissä vain 140, ei niitä halua tuhlata pitkiin ilmaisuihin, jotka voi korvata parilla oivasti yhdistetyllä välimerkillä.

Ja onhan se nykypäivää hymiöidä viestinsä, eikö? Jos vaikka asiakas käyttää hymiöitä mutta minä en, annanko itsestäni jotekin ajastaan jälkeenjääneen tai muuten tietämättömän kuvan? Tai ehkä tiukkapipon, hui!

Havahduin jokunen aika siihen, että viesteihini putkahteli hymiöitä – jopa aivan tuiki tuntemattomille kirjoitettuihin meileihin.

Viime viikolla kirjoitin tutulle asiakkaalle viestiä tekstiesimerkkien toimittamisesta koulutustilaisuutta varten. Kirjoitin jotakuinkin näin:

Jotkut osallistujista kertoivat, ettei esimerkkejä ollut, koska he olivat juuri siivonneet sähköpostinsa. :(

Kirjoitin hieman kiireessä (kirjoittaako kukaan sähköpostia kaikessa rauhassa?), joten ajattelin, että tuohon tuo surumielinen hymiö sopii; viestin näpsäkästi, että olen harmissani tästä asiasta.

Lähetin viestin ja olin tyytyväinen.

Pari päivää myöhemmin asia tuli taas mieleeni, sillä asiakas ei ollut vastannut viestiini. Kävin viestini läpi ja totesin, ettei vastausta oikeastaan tarvitakaan.

Mutta katseeni kiinnittyi hymiöön. Tajusin, että olin ollut henkisesti laiska enkä ollut vaivautunut miettimään sanallista vastinetta kuvalle. Paljon vaivattomampaa oli täräyttää hymiö ja toivoa, että vastaanottaja ymmärtää viestini.

Silti paljon varmempaa olisi ollut kirjoittaa:

Jotkut osallistujista kertoivat, ettei esimerkkejä ollut, koska he olivat juuri siivonneet sähköpostinsa, mikä oli harmillista.

En halua olla henkisesti laiska ja viestinnällisesti epämääräinen, joten aion kiinnittää huomiota hymiöihin viesteissäni. Narauttakaa minut, jos on tarpeen.