Kuukausiarkisto: tammikuu 2012

Mr Jian googlaten

Näissä Bloggerin blogeissa on automaattisena mahdollisuus seurata tilastoja, muun muassa sitä, kuinka paljon lukijoita on ja mitä kautta he ovat päätyneet blogiin. Kenestäkään vieraasta ei saa tarkempaa tietoa: en tiedä, kuka lukee, mitä ja miksi. (Jokainen voi siis huoletta jatkaa blogien lukemista.)

Eilen postasin roskapostista. Blogini tilastojen perusteella sama sähköpostiviesti on lähtenyt monelle muullekin, ja se on mietityttänyt muitakin. Ja mitä me teemme, kun haluamme jostain asiasta selvää? Googlaamme sen.

Kokeile itse, mitä saat tulokseksi, kun googlaat esimerkiksi ”mr jian chuanli”. Tai jokin seuraavista hakusanoista Googlessa, joilla on päädytty blogiini:

Kävijämäärä blogissani pompsahti eilisen postauksen jälkeen noin 100 % keskimääräiseen verrattuna, ja tässä on syy. (Sitä en tiedä, miksi jotkin hakusanoista toistuvat tilastossa.)

Tervetuloa, uudet lukijat! Toivottavasti ymmärrätte suomea; netin käännöohjelmia en voi suositella. ;)

Hello rikastumiselle!

Sain kiehtovan sähköpostin Mr Jian Chuanli -nimiseltä lähettäjältä:

Hello,

Olen Jian Chuanli, sijoituspäällikkö työskennellyt tunnettujen pankkienHongkongissa. Olen sinuun yhteyttä suhteen liiketoimen Haluan meidänsuorittaa, se on suhteessa tiliksi joka merkitsee yksitoista miljoonaa viisisataatuhatta dollaria kuuluvat edesmenneelle asiakkaalle.

Minun täytyy tavata olemassa uhkavaatimus pankin tarjoamaan hänen perheenjäsenensä ja kaikkia pyrkimyksiä paikallistamaan mitään on osoittautunut onnistu. Haluan esitellä teille kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen, jotta voit laittaa väittävät varoja.

Ota ystävällisesti ilmoittaa kiinnostuksesi lisätietoja vastaamalla minun yksityinen sähköpostiosoite: jianchuanli01@yahoo.com.hk

Kiitos,

Viestissä ei siis ollut allekirjoitusta, joten lähettäjän tarkempi henkilöllisyys on hieman epäselvä.

Mielenkiintoista on sekin, ettei käännösohjelma keksinyt vastinetta englannin hello-sanalle suomesta.

Jos joku menee tähän halpaan, on hän ansainnutkin rahanmenetyksensä.

Hiljaa, nainen!

Olen lukenut järkytyksellä otsikoissa olleesta epäillystä raiskauksesta helsinkiläisessä bussissa. Tapaus on monella tavalla kauhea, mutta kiinnitin huomiota myös toiseen seikkaan uutisissa kerrottuun seikkaan:

Tyttö oli hämmentynyt miehen käytöksestä niin, ettei aluksi saanut pyydettyä apua muilta matkustajilta.

Tällaisessa yhteiskunnassako me elämme? Naiset ja tytöt on kasvatettu vaikenemaan miesten röyhkeänkin toiminnan edessä.

Ja huomautan tässä, etten mitenkään halua syyllistää tätä tyttöä tai hänen vanhempiaan. Minulla ei ole aavistustakaan heidän kasvatusperiaatteistaan.

Tarkoitan kritisoida sitä, että usein tytöt esitetään miesten halun ja ihailun objekteina. Se taas voi aiheuttaa sen, että tyttö tai nainen ei muista, että hänellä on oikeus omaan mielipiteeseen ja lupa myös ilmaista se.

Jos miehen käytös on vastenmielistä, siitä mieluummin vaietaan kuin uskalletaan ilmaista eriävä mielipide.

Itseäni on monesti lähinnä hymyilyttänyt, kun naiset sanovat, että he laittautuvat vain ”itseään varten”. Kauniista ulkomuodosta kun tulee hyvä mieli.

Ovatko he miettineet, mikä sen hyvän mielen aiheuttaa? Ehkä se tuleekin siitä, että miellyttävä ulkomuoto aiheuttaa positiivisen reaktion muissa – lähinnä vastakkaisessa sukupuolessa.

Kun peilailee itseään, katsoo itseään ulkopuolisen silmin: ”Näytänkö hyvältä? Miltä näytän toisten mielestä?”

Tämä opettaa meidät ajattelemaan, että olen olemassa toista varten. Se voi tuoda mukanaan sen, että annan myös oman tahtoni toiselle.

En tiedä, hymyilyttääkö enää, kun kuulen jonkun meikkaavan ja pukeutuvan ”ihan vain itseään varten”.

Hyväksyntäähän me kaikki lopulta haluamme, sosiaaliset eläimet.

Ps. Kannattaa lukea myös Katleenan postaus Uhrin ei pitäisi hävetä.

Äiti vai mä?

Eikö ole vähän outoa, miten pienille lapsille puhutaan?

Äiti on tässä.

Isä auttaa.

Anna se tänne tädille. 

Ei siis käytetä minä-pronominia, vaan jotain substantiivia sen sijaan. Sillä kerrotaan lapselle koko ajan, että kuka puhuu: äiti, isi, setä vai vaari.

Lapsukainen poimii saman mallin ja puhuu itsestäänkin kolmannessa persoonassa: Roope menee nukkumaan.

Tämä tapa on minusta tuntunut aina vähän hölmöltä, mutta silti se tulee suustani hyvin luontevasti. Hankalaa on vain silloin, kun pitää puhua ns. vieraalle lapselle. Pitää siis päättää puhuessaan, miten haluan vekaran kutsuvan itseäni.

Tenavat tuntevat toistensa vanhemmat sen ja sen äitinä tai isänä, mutta ei kai kukaan sano pihalla naapurin lapselle, että annas kun Maija-Kaijan äiti auttaa sut ylös. Siinä sitä sitten esittäydytään etunimellä. Tai minällä.

Jossain vaiheessa substantiivi vaihtuu minäksi kotonakin. Mutta milloin? Tai milloin se on se luontevin vaihtoehto? Eihän nyt teinille enää sanota, että äiti ei halua että juot viinaa.

Itse huomaan käyttäväni lapsille puhuessani paljon minä-sanaa – siis sitä kokonaista muotoa, en -muotoa. -muotoa kuitenkin käytän muille puheessani eniten. Tai itse asiassa yleensä nielaisen puolet siitäkin:

M’annan sulle haarukan, odota vähän.

’Ä meen nyt tekee ruokaa.

Suomen opintoihin kuuluneelta pakolliselta viron-kurssilta ei jäänyt kovin monta asiaa mieleen, mutta sen muistan, että viron kielessä mina-sanaa käytetään, kun halutaan painottaa tekijää: todellakin minä nyt teen tämän asian. Ma on se painoton tekijä.

Suomessa ero on lähinnä tyylillinen, eli kun halutaan olla kirjakielisempiä, käytetään pidempää muotoa. Arkikielessä eli puhekielessä tiivistetään ilmaisua – jopa nielemällä puolet pois sanasta, jossa on vain kaksi äännettä.

Tietenkin voidaan siivota minä-sana pois kokonaan, koska verbin taivutuksessahan se vielä näkyy:

Tulen, tulen.

En halua!

Meille vaatimattomille suomalaisille hyvin helpottava kielen piirre.

Mitäs sanotaan?

Lapsista puhutaan usein kiltteinä ja – niin, mikä onkaan sen vastakohta? Tuhmako?

Kiltti lapsi on usein sellainen, joka toimii aikuisten toivomalla tavalla. Tuhma lapsi tekee jotain sellaista, mikä ei ole kilttiä.

Jos ollaan kovin filosofisia, ei lapsi itsessään ole kiltti tai tuhma, vaan se teko. Mutta kielessä usein oiotaan asioita, ja se vaikuttaa tietenkin myös ihmiskäsitykseen. Jostain lapsesta puhutaan kilttinä lapsena ja toisesta tuhmana. Taustalla voi kuitenkin olla se, että lapsi ei vain tiedä, miten toimia jossain tilanteessa. (Ja taas on meillä vanhemmilla syytä katsoa peiliin.)

Pelkkä tekeminen ei tietenkään ole ainoa keino ilmaista kiltteyttä tai tuhmuutta, vaan lapsi ilmaisee itseään myös kielellisesti. Me aikuiset opetamme lapsiamme kohteliaiksi ja neuvomme käyttämään oikeita fraaseja:

Mitäs sanotaan?

Ja lapsi pohtii, mikä onkaan oikea vaihtoehto tähän kohtaan:

Kiitos!
Ole hyvä!
Hei hei!
Anteeksi.

Lapsi oppii vähitellen, missä kohdissa kukin fraasi on paikallaan. Harjoitteluvaiheessa pienen lapsen onnistuneet kohteliaat fraasit ihastuttavat aikuisia. Poikamme oli kaksivuotisneuvolassa, ja lääkäri tutki hänet. Kun hän pääsi pois tutkimuspöydältä, hän kajautti: ”Kiitos!” Lääkäri hämmästyi: ”Oli kyllä työurani ensimmäinen kaksivuotias, joka kiitti tutkimuksesta!

Vanhemmuuden tähtihetki lienee, kun lapsi pyytää oma-aloitteisesti anteeksi. Tyttäremme tekee tätä toisinaan, muttei taida vielä täysin ymmärtää, milloin häneltä odotetaan sitä: tytön anteeksipyyntö ei liene tarpeen, jos äiti on ihan itse kolhinut päänsä kaapinkulmaan.

Oppimista ei varmaan helposta se, että aikuiset käyttävät fraaseja joskus näennäisen epäjohdonmukaisesti. Ruoasta kiitetään kiitos-sanalla, mutta miksi siihen vastataan ”kiitos, kiitos”? Tai ”eipä kestä”? Tai kun lainattu tavara ojennetaan omistajalle, ei sanotakaan ”ole hyvä”, vaan ”kiitos lainasta”.

Fraasit ovat tärkeitä, koska ne kuuluvat tähän kielelliseen kanssakäymiseen. Kiitoksilla ja anteeksipyynnöillä osoitetaan arvostusta toista ihmistä kohtaan. Jos haluaa itselleen arvostusta, on sitä osoitettava toisellekin.

Jossain vaiheessa ihmisikää kiltteys muuttuu vääräksi: aikuinen ei enää saakaan olla ”kiltti”, vaan hänellä pitää olla ”kykyä pitää puolensa”. Se on aika kapea näkökulma kiltteyteen. Kiltti voi tarkoittaa huomaavaista ja avuliasta ihmistä, ei vain kynnysmattoa.