Kuukausiarkisto: lokakuu 2011

Olen, olet, olee

Kaksi- ja puolivuotias taivuttaa olla-verbin sitkeästi yksikön kolmannessa olee, esimerkiksi: Nukke olee täällä.

No niinhän sen pitäisi taipua, jos oltaisiin johdonmukaisia. Jos on tulen, tulet, tulee, miksei ole olen, olet, olee? Taipuuhan sana kieltomuodossakin ei ole.

Hämmentävää.

Vastaus on luultavimmin jossain kielihistorian hämärissä. Jos joku on löytänyt sen sieltä, kerrohan se meille muillekin.

Fonectan uudet vaatteet

Sähköpostiini tulla tupsahti matkapuhelinoperaattoriltani Saunalahdelta viesti. Otsikkona oli: Suuri Palkintokysely: Valitse itsellesi älypuhelin!

”Mainiota!” ajattelin. ”Uusi puhelin olisi kiva juttu.”

Avasin viestin ja näin heti, ettei se ole Saunalahden lähettämä viesti. Ulkoasu oli vieras, ja viestin teksti oli tökerön mainosmainen: Onneksi olkoon! Sinut on valittu!

Viestin lopusta löytyikin tarkempi tieto lähettäjästä:

Suuri Palkintokyselu on Fonecta Digitaalinen Suora Oy:n totetuttama kuluttajakysely, joka lähetetään Fonectan ja sen yhteistyökumppaneiden rekistereihin. Kysely ilmestyy noin kerran kuussa.

Niinpä niin. Miksi sitten sähköpostin lähettäjänä on Saunalahti / Suuri Palkintokysely ? Tietenkin jotta avaisin viestin varmemmin: Fonectan imagolla ei välttämättä kannusteta avaamaan meilejä.

Tällainen sumutus sai aikaan sen, etten enää halunnutkaan uutta puhelinta. Halusin vain eroon tästä kampanjasta.

Vajaan viikon – vaikka aikaväliksi kerrottiin kuukausi – päästä tuli uusi ”kysely”: nyt olisi mahdollisuus voittaa Uggit. En halua.

Mutta missä on viestissä ohje, miten kieltäytyä markkinointiviesteistä jatkossa? Pitääkö minun klikata Lisätieto-kohtaa? En halua, koska siten vain osoitan lähettäjälle kiinnostukseni viestiin.

Meilimarkkinointia onneksi säännellään Suomessa: Yritysasiakkaalta ei tarvitse pyytää ennakkolupaa markkinointiviestin lähettämiseen, mutta sillekin täytyy kertoa, miten kieltäytyä jatkoviesteistä. Yksityisasiakkaalta sen sijaan täytyy olla ennakkolupa. Ajatuksena tässä on hillitä spämmäystä, mikä lienee kaikkien meidän etu.

Fonectan kampanjassa osoitelähteeksi kerrotaan Saunalahden Etuasiakasrekisteri. Itse olen Saunalahdella yksityisasiakkaana. Toki samat yhteystiedot ovat yritystoimintani käytössä, mutta ennakkolupa markkinointiin olisi pitänyt olla, jos lähteenä kerran on Saunalahden rekisteri.

Saattaa tietysti olla, että rinnalla on käytetty myös Fonectan omaa potentiaalisten asiakkaiden rekisteriä. Sille tiedän kuuluvani sen perusteella, että saan soittoja Fonectalta aika ajoin.

Herrat ja rouvat

Jokin aika sitten Pampers-kerho (se vaippafirma) lähetti lastemme ikään sidotun uutiskirjeen sähköpostiini. Kirjeen yhtenä aiheena oli käytöstapojen kasvatus. Hyvä teema, toden totta.

Kirjeiden perusominaisuus on kehnohko käännöskieli, mutta nyt silmään pisti muukin seikka:

Lapsesi oppii matkimalla, joten jos vanhemmat käyttäytyvät hyvin ja osoittavat huomaavaisuutta toisia kohtaan, lapsella on hyvä pohja tulevalle käytökselleen. Hyvistä tavoista ei tule tehdä turhan isoa asiaa, eikä lasta kannata pakottaa sanomaan ”kiitos” joka välissä. On myöskin turha suuttua, jos lapsi ei puhuttele jotakuta haluamallasi tavalla.

”Puhuttele”? Mistä ihmeestä tässä oikein puhutaan?

Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapset tosiaan sekoittavat puheessaan mummon ja mummun, mutta sehän ei ole mikään ihme.

Sitten tajusin: monessa muussa maassa on tärkeätä osata puhutella toista oikein, siis Mr. Johnson, Mrs. Clinton tai sir ja niin edelleen.

Voi arvata, että kirjeen teema on ideoitu amerikkalaisessa emoyhtiössä – ja siis amerikkalaisen tapakulttuurin pohjalta.

Tällaiset puhuttelut ovat meillä nyky-Suomessa melkoisen vieraita. Kyllähän meilläkin taannoin puhuttiin konstaapeli Lahtisesta, pastori Virtasesta ja rouva Jokisesta, mutta nykyään sellainen kuulostaa arkipuheessa juhlavalta tai vanhahtavalta.

Meidän lapsilla on elämässään liuta tätejä ja setiä. Osa aikuisista nimetään lapsikaverin mukaan, kuten Oskun isä ja Melanien äiti. Ja sitten on hurjasti aikuisia, joista käytetään ihan vain etunimiä: Eeva, Laura, Lawrence, Leena, Milja, Åke…

Lapset kuulevat, kuinka me vanhemmat puhumme toisista ihmisistä, ja poimivat sen tavan meiltä. Siksi moni aikuinen on tullut tutuksi omalla etunimellään lapsillemme, mikä on mukavan läheinen tyyli. Se on suomalaista tapakulttuuria.

Kirjoituskynnys

Kaverini päivitti statustaan Facebookissa:

Kylli Kaveri on ainaisessa aikapulassa ajautunut FB-päivitysrutiinin ulkopuolelle. Kynnys pikkusattumuksista kertomiseen nousee nousemistaan. Mitä kerrottavaa mulla muka aikaisemmin oli, jopa monta kertaa päivässä? Isoja ajatuksia ei ole ollut sitten lukion ainekirjoitustuntien.

Tunnistan tunteen. Kun aikaa kuluu, rutiini särkyy ja kynnys kasvaa. Jos aiemmin oli helppoa kirjoittaa jotain, melkein mitä vain, nyt ei ole yhtään julkaistavaa ajatusta päässä. Tulee tunne, että olen vain tärkeilijä, jos nyt muka tämänkin kerron muille. Parempi olla siis hiljaa.

Monelle helpointa on saada valmista aikaan, kun on ihan pakko. Ei ole aikaa ja mahdollisuutta itsekritiikkiin, vaan on pakko tehdä valmista, hyväksyä kaikki tuotos. Kaikki lopputulos ei aina ole mitään helmeä, mutta ihan käyttökelpoista kamaa kuitenkin.

Tosin on joskus käynyt niinkin, että jälkeenpäin ihmettelee, että minäkö tuon ajatuksen olen tuottanut: tuollaisen kauniin ja valmiin mietteen tai kristallinkirkkaan näkemyksen. (Enkä nyt lisää tähän itsetehostavaa, puolipakollista ja muka-vaatimatonta ”mutta ei usein”.)

Pienen paineen alla voi syntyä tosi hyvää jälkeä, mutta kai se on niin, ettei asioita kannattaisi jättää viime tippaan. Jotkut ajatukset vaativat jalostamista, ja siihen on kirjoittamisessa hyvä keino vain kirjoittaa uusiksi aiemmin kirjoitettu.

Kirjoittamisessa auttaa rutiini. Valkoisen paperin kammo helpottaa, kun kirjoittaa säännöllisesti jotain. Kun näkee, että saa edes jotain aikaan, on helpompi uskoa, että jokin osa siitä on ihan luettavaakin. Oikeata hetkeä ei varmaan koskaan tule – tai silloin ovat kirjoitusvälineet kaukana.