Kuukausiarkisto: heinäkuu 2011

Kamala ihana sää

Tämä kesä on ollut kuulemma poikkeuksellisen lämmin. Hellettä on piisannut Suomen joka kolkassa niin (vai onko?), että varmaan jokainen on alkanut jo kaipailla viileämpiä säitä.

Hellesää on paitsi ihana, se on myös kamala. Koko ajan on jano, ihoa kuumottaa, hiki valuu ja kastelee tukan, naaman ja vaatteet, mitään ei jaksa tehdä, yöllä ei saa nukuttua, heikompien elimistö ei kestä…

Silti ”ei saa” valittaa, sanovat. Kuumasta säästä ei saa valittaa, koska – niin, miksi?

Miksi en saa valittaa kuumasta, jos minulla on vaikea olla? Pitääkö minun nyt olla hiljaa, koska toiset nauttivat lämpimästä säästä? ”Älä sano noin, nautitaan nyt tästä.” Minä nautin jo, ei makeaa mahan täydeltä vaan jotain suolapalaa väliin!

Talvella ei saa valittaa lumesta ja kylmästä, koska ”vihdoin meillä on tämä ihana oikea talvi”. Entäs jos palelen ja jäädyn, pakkanen ahdistaa keuhkojani, jäätynyt kyynel polttaa poskella, en jaksa kävellä nietosten peittämillä kävelyteillä tai liukastun heti kun lasken jalkani jäätyneelle tielle?

Enkö saa ilmaista mielipidettäni jos en pidä jostain? Vähentääkö toisen nautintoa, jos minä en pidä jostain asiasta ja kerron sen?

Helteet olivat ihania, mutta hei, kohtuus kaikessa. Nyt kun lämpöä on vain 23 astetta, tarkenee vielä t-paidassa ja hellemekossa, mutta ei tarvitse kärsiä hellesään ongelmista.

Äläkä sano, ettet pidä tästä säästä. Niin ei saa sanoa, vaan nautitaan nyt tästä. ;)

Tuomiopuhelu

Tämä upea kesäsää johdatti mietteet iho-ongelmiin, ja muistin, kuinka pari vuotta sitten kävi lääkärin kanssa asioidessa.

Poistatin terveyskeskuksessa pari luomea, ja rutiininomaisesti ne lähetettiin patologille tutkittaviksi. Hoitava lääkäri sanoi, että voin soittaa tiettynä ajankohtana ja kysyä tuloksia.

”Jos niissä on jotain hälyttävää, sinut ohjataan sitten lääkärin puheille eikä tuloksia kerrota puhelimessa”, hän sanoi, ja minä nyökyttelin ymmärtäväisesti. Olisihan se kauheata kuulla puhelimessa syöpäuutiset.

Aikanaan sitten soitin annettuun numeroon ja kerroin asiani. Puhelimeen vastannut hoitaja etsi tietoni, mumisi jotain ja sanoi: ”En voikaan kertoa näitä, täytyy vielä puhua lääkärin kanssa.”

Hengitykseni salpautui. Siinä se oli: kuolemantuomio.

Päässäni kohisi ja minua huimasi, joten hädin tuskin kuulin, että hoitaja kehotti soittamaan huomenna kymmeneltä uudelleen.

Tartuin luuriin uudelleen ja soitin itku kurkussa miehelleni. Kerroin uutisen ja itkeskelin sitä, että olen huomenna kouluttamassa enkä halua joltain tauolta soitella ja sopia kemoterapioita.

Mieheni – viisas mies – kehotti soittamaan terkkariin uudelleen ja sanomaan, etten voi soittaa huomenna, että eikö niitä tuloksia voisi saada heti.

Niin tein. Sama hoitaja vastasi minulle: ”Juu, tässä ne on, niistä vain puuttuu lääkärin puumerkki. Odota, niin haen sen.”

Hoitaja palasi: ”No niin, ei ole mitään huolta, kaikki on kunnossa.”

Ei syöpää! Olin aivan ällistynyt ihmeparantumisestani mutta sain sentään lopetettua puhelun.

Osalle terveydenhuollon ihmisistä tietyt testitulokset ovat varmaan vain numeroita ja arvoja, ja kun niitä katsoo, unohtaa, että toisessa päässä potilas elää ja kuolee (ainakin mielikuvituksessaan) lukujen mukana. Siksi niistä pitäisi puhua ymmärtäväisesti ja ymmärrettävästi.

Ja jos joskus joku nimmari jostain paperinkulmasta puuttuu, silloin voisi sanoa, että testitulokset eivät ole vielä valmiit.

* * * * *

Tämän myötä toivotan teille kaikille hyvää kesää. Jään nyt lomailemaan heinäkuuksi – jos vain maltan pysytellä pois blogini ääreltä, ei uusia juttuja ole luvassa ennen elokuuta.

Muistakaa suojata hipiänne auringolta; kesä on yhtä kaunis varjostakin katsottuna. :)

Aurinkoista mieltä!

Liisa