Kuukausiarkisto: kesäkuu 2011

Varaus on nimellänne

Edellisen postaukseni keskustelu ajautui myös nimien väärinymmärryksiin, ja ystäväni Katri kertoi sähköpostitse tarinan, jonka julkaisen tässä hänen ja hänen miehensä Pekan luvalla:

Pekka kävi tässä hiljattain Espanjassa työmatkalla ja oli varannut hotellin etukäteen puhelimitse.

Hotellissa huonetta ei kuitenkaan Pekka Mannilan nimellä löytynyt, vaikka Pekka oli puhelimessa nimensä sanoessaan luetellut etu- ja sukunimen kirjaimet erikseen. Hän oli vielä selittänyt, että Mannila kirjoitetaan kuten Filippiinien pääkaupunki, mutta kahdella n:llä.

Lopulta huone löytyi varausnumeron perusteella. Varaus oli tehty henkilölle nimeltä Beckkammel.

Ollaanpa siis tarkkoja omien ja toisten nimien kanssa! Nimi on herkkä asia, ja sen suhteen tehdyt virheet aiheuttavat paitsi harmia myös harmistusta.

Oma etunimeni ei ole kaikkein yleisin variaatio, ja siksipä olen tottunut varautumaan siihen, että minua kutsutaan yleensä Marja-Liisaksi. Mutta erään kerran käytetty Irma-Liisa pääsi kyllä yllättämään!

Suomen kieli saattaa kuulostaa muunkielisestä erikoiselta. Toinen ystäväni kertoi, että oli kerran opettanut tanskalaista tuttavaansa sanomaan suomeksi minun nimeni on. Ja miten tanskalainen sen kuuli ja toisti? Miniminimini…

Väärinymmärretty Yölikki

Radiosta tuli Huey Lewis & The News -poppoon huoleton ”Happy to be stuck with you”. Biisi on vuodelta 1986, ja vasta nyt tajusin, etteivät ne laulakaan häppi tu ti stak vit juu. Siis be, ei ti.

Olin ala-asteikäisenä jostain syystä hahmottanut sanat väärin ja tyytynyt siihen muotoon 25 vuodeksi. No, eipä kappale ole millään soittolistoilla keikkunutkaan, joten en ole juuri päässyt tarkistamaan kantaani.

Sellainen se ihmiskorva ja -mieli on. Jokin ennakko-oletus ohjaa tulkintaa, ja siitä on tosi vaikeata luopua, vaikka lopputulos olisi järjetön. Ehkä olimme koulun enkuntunnilla harjoitelleet to the -rakennetta, ja se oli vaikuttanut omaan tulkintaani.

Pelkäsin pienenä kovasti pimeää ja mörköjä, ja siksi tulkitsin ”Oi muistatko vielä sen virren” -laulun kohdan kun yö liki ikkunan liikkui niin, että ikkunan takana väijyi joku kauhea Yölikki.

Mustikki– ja Mansikki-tyyppiset nimet olivat minulle tuttuja, sillä vietin lapsena paljon aikaa serkkujen kanssa maitotiloilla. Luontevasti käänsin vieraan likin eli lähellä-sanan tutummaksi ikki-nimeksi.

Onhan se selvää, että omat tietomme ja taitomme vaikuttavat siihen, miten pystymme ottamaan tietoa vastaan. Jos toinen käyttää meille vieraita sanoja tai kokonaan vierasta kieltä, ei voi olettaa, että viesti menee ehjänä perille. Ja viesti on aina lähettäjänsä vastuulla.

Jos jokin tulkintamahdollisuus on lähellä omia näkemyksiämme, valitsemme luonnollisesti sen, koska se vahvistaa meidän käsitystämme maailmasta ja sen makaamisista. Koska olin varma, että ulkona pimeässä oli mörköjä, poimin kappaleen sanoista yhdelle mörölle nimen, Yölikin. Koko kappale oli mielestäni kaunis mutta pelottava – ei mikään iltalaulu.

Sinä ja te

Olin neljäsluokkalainen, kun luokanopettajamme päätti, että meidän pitää oppia teitittelemään. Hän toteutti opetuksen käytännössä niin, että meidän oppilaiden tuli joko teititellä tai puhutella häntä kolmannessa persoonassa:

Opettaja, voisitteko tulla tänne?

Voisiko opettaja tulla tänne?

Nuori koululainen otti opettajan päätöksen aivan luontevasti vastaan, ja kuuliaisesti vaihdoimme – ainakin suurin osa meistä – sinuttelevan puhetyylimme teitittelyyn tai kolmannen persoonan käyttöön.

Olen ollut opettajalleni kiitollinen siitä, että opin hänen vaatimuksestaan teitittelemään. Harvoinhan sitä taitoa tarvitsee, mutta on hyvä osata sanoa verbin liittomuotokin oikein:

Oletteko ollut jo tänään kävelyllä?

Ei siis sanota oletteko olleet, sillä se kuuluu monen henkilön puhutteluun. Jos tämä menee väärin, on kuulijalla ihan täysi syy todeta: ”Ei minua ole tässä kuin yksi.

Monet asiakaspalvelua työkseen tekevät ihmiset sanovat, että teitittely on ehdottoman tarpeen – ja jos sitä ei osaa, antaa itsestään ja yrityksestä moukkamaisen kuvan. Osa asiakkaista haluaa itseään teititeltävän ja pahastuu, jos puhuja tekee siinä virheitä. Toinen puoli tietenkin taas kokee sen vanhan maailman kielenkäytöksi, joka on liian jäykkää, etäistä, virallista ja vaikeaa.

Teitittely taitaa kuitenkin vielä pitää pintansa ainakin kolmella elämänalueella: asiakaspalvelussa, armeijassa ja vanhustyössä.

Aina ei ole helppoa valita, mitä puhuttelumuotoa käyttää. Joku saattaa kokea kohteliaaksi ja kunnioittavaksi tarkoitetun teitittelyn luotaantyöntävänä etäisyytenä.

Toinen taas, vaikka on nuori ja menevä henkilö, on vaikkapa armeijassa työtään tekevänä tottunut teitittelyyn ja toivoo sitä kaikilta vieraammilta henkilöiltä. Siksi puhuttelun valinnassa vaaditaan sosiaalista hereilläoloa, kuten tietenkin kaikessa viestinnässä.

Sinutteluhan ei ole oikeastaan sen tylympää tai epäkohteliaampaa kuin teitittelykään. Kyse on pikemminkin siitä, että joku kokee etäisyyden kohteliaampana kuin toinen, ja siksi haluaa kuulla sen puheessakin. Sinuttelu tuo ihmisen lähemmäs, omalle reviirille, eivätkä kaikki halua päästää vieraita niin lähelle. Ja sitä paitsi haistattelu on mahdollista myös teititellen.

Asiakaspalvelussa teitittelyä käytetään joskus myös vallan välineenä. Erityisen ei-toivotun asiakkaan kohdalla puhuttelu saatetaan muuttaa sinuttelusta teitittelyksi, jotta asiakas ymmärtäisi häipyä. Joskus myös negatiiviseen palautteeseen vastataan teititellen, mikä on toki kunnioittavaa, mutta vaarana on että asiakas kokee viestinnän etäännyttäväksi ja yhteistyöhaluttomaksi.

Sen verran vieraaksi teitittely on käynyt, että siinä tulee helposti lipsuttua. Jokin aika sitten juttelin bussipysäkillä iäkkään naisen kanssa. Teitittelin häntä, ja oli mukavaa jutustella kyytiä odotellessa.

Bussi tuli, ja halusin päästää rouvan ensin ovesta sisään. Hän kursaili ovella, joten jouduin kehottamaan häntä: ”Ei, mene mene vain.” Väärin meni. Pystyin kyllä selittämään virheeni itselleni kiireisellä tilanteella. Mutta olo oli kuin neljäsluokkalaisella, joka unohti teitittelyn. Anteeksi, opettaja.

Nimeni on

Katleena Kortesuo bloggasi tilanteesta, jossa erehtyi henkilön nimestä. Käykääs lukemassa!

Olen itse huomannut, että ihmisten on usein haastavaa sanoa oma nimensä ääneen esittäytymistilanteissa. Oma nimi mutistaan sukujuhlien kättelykierroksella niin, ettei toinen taatusti tiedä, kuka siinä tarjosi hikistä kouraansa.

Oletteko myös huomanneet, että jotkut miehet esittäytyvät vain sukunimellä? Virtanen. Miten tämä Virtanen sitten odottaa, että puhuttelen häntä, jos minulla siihen tarve? Hei Virtanen, otatko vielä kupin kahvia? Sinä siellä juu, sinä Virtanen teistä kaikista tämän suvun virtasista.

Työtilanteissa voi olla todella tärkeätä tietää, kenen kanssa keskustelee. Haaste onkin lähinnä siinä, että osaa sovittaa oman nimen lausumisensa niin, ettei puhu yhtä aikaa toisen kanssa. Liitoimarvopatahojas on sitten yhtä kuin Liisa-Maria Patjas ja Toivo Aho kättelevät. Sitten vain toivoo, että se antaa heti sen käyntikorttinsa että saa selvän nimestä.

Ystäväni oli aikoinaan pitkään töissä kirkkoherranvirastossa, jossa asioivien piti aina kertoa oma nimensä. Siis aina. Sitä kysyttiin, kun ihminen haki milloin virkatodistusta tai kuulutuksia naimisiinmenoa varten – virallisia asioita, joten piti ihan oikeasti saada selvää nimestä. Arvatkaa, sanoivatko ihmiset nimensä ymmärrettävästi vai pitikö pyytää kolme kertaa?

Mikä tässä on vaikeata? Onko se oma nimi niin henkilökohtainen, että paljastan jotain yksityistä jos lausun sen ääneen? Vai olenko niin vaatimaton, että ajattelen, ettei se oikeasti ole kiinnostunut kuka olen?

Minua ainakin kiinnostaa – jopa niissä sukujuhlissa. Haluan tietää, kuka noista nuorista naisista oikein olikaan se mieheni kaukaisen serkun Tiina-tyttö, jonka näin viimeksi taaperona.