Kuukausiarkisto: toukokuu 2011

Kiitos, kiitos!

Jos kiität toista hänen avustaan, mitä saat vastaukseksi? Eihän tämä nyt mitään ollut, eipä kestä, tämä oli pientä.

Tai jos kehut toisen uutta kolttua, mitä toinen sanoo? No tämä on vain tällainen, ihan vanha retku, no joo. Vai meneekö kokonaan mykäksi?

Entä jos kuulisitkin: ”Ole hyvä, oli ilo auttaa!” Tai: ”Kiitos, minäkin tykkään tästä!

Olen melkoisen kyllästynyt siihen, että kiitoksista ei ilahduta, vaan omaa työpanosta aletaan vähätellä. Ehkä puhujan mieleen ei ole tullut, että hän samalla väheksyy sitä työtä, jota toinen tekee. Minulle tämä oli pikkujuttu, joten kyllä se sinullekin sitä on, hän viestii tahattomasti.

Samoin jos toinen kehaisee vaatevalintaa, tulee vastauksella aliarvoitua ja arvosteltua myös toisen vaatemakua. Pidätkö todella tästä, minun mielestäni tämä on aika kamala.

Tämä taitaa olla hyvin suomalainen ilmiö, tämä kursailu. Sitähän ilmenee jokaisessa sukujuhlassa kun mietitään, meneekö kahvia ottamaan ensin rovasti, ruustinna vai isomummu. Ja muut odottavat, kun muutama henkilö koettaa ratkoa arvojärjestystään.

Tai jos ollaan ihan vain kavereiden luona kylässä, pitää odottaa pari minuuttia pöytäänkutsun jälkeen, ettei vaan antaisi ahnetta vaikutelmaa.

Itse olen opetellut avun vastaanottamista, kun meille tuli kaksoset. Piti myöntää se, että ihan kaikkea ei jaksa tehdä itse, vaan apu on todella tervetullutta. Sitten harmitti, jos toinen minimoi kiitokseni vähättelyllä. Juujuu, siinä on takana viesti, että vähänhän minä ehdin tehdä, sinulle jäi vielä paljon tekemistä.

Mutta voitaisiinko opetella sanomaan asiat positiivisella tavalla: ”Autoin mielelläni ja olisin tehnyt mieluusti enemmänkin. Saanko tulla uudelleen?

Ja tiedämmehän kaikki, mitä tapahtuu, kun toinen torppaa kiitokset? Ne täytyy toistaa, vakuuttaa toinen, että eikun ihan oikeasti, tästä oli iso apu ja eikä, toi on tosi kiva mekko. Eli toinen siis kerjää itselleen uudet kehut – muka olemalla vaatimaton.

Kateellisen neutraalia palautetta

Juttelin kaverini kanssa, ja hän totesi jostain sanomastani: ”Voi ihana juttu, mä olen ihan kateellinen!”

Hämmennyin hieman, sillä kateellinen on minulle negatiivinen ilmaus. Ymmärsin kyllä alkuhämmenyksen jälkeen, että kaverini yritti sanoa, että hän haluaisi kokea saman – kuitenkaan ottamatta minulta kokemustani pois. Tällaiselle kadehtimiselle ei kuitenkaan ole suomessa sanaa.

Siksikö meitä suomalaisia sanotaan kateelliseksi kansaksi ja siksikö meitä kehotetaan kätkemään onnemme? Jos jaamme omistamaamme tai kokemaamme, joku kuitenkin ihastuu siihen niin, että haluaa omia sen itselleen. Eikö suomalainen muka osaa ajatella, että asiaa voi kadehtia itselleen niin, että se ei olisi pienessäkään määrin toiselta pois? Kielessähän on niitä ilmaisuja, joita kielenkäyttäjät tarvitsevat.

Toinen sana, jonka merkitystä olen työurani aikana miettinyt, on palaute. Koulutusteni päätteeksi tai niiden jälkeen osallistujilta pyydetään palautetta.

Joskus olen saanut palautteeksi Ei mitään moitittavaa. Palautteen antaja on ilmeisesti ajatellut, että on olemassa palautetta ja positiivista palautetta. Palaute on siis lähtökohtaisesti jonkintasoinen moite, ja siitä on erotuksena positiivinen palaute – ja sitähän ei häneltä huomattu kysyä!

Monissa yrityksissä on huomattu sama asia, ja asiakkailta pyydetään nettisivuilla tai palautelomakkeissa ruusuja ja risuja tai terveisiä. Annetaan siis kaksi vaihtoehtoa, tai on valittu mahdollisimman neutraali ilmaus.

Kuitenkin löytyi sellainenkin kansalainen, joka kommentoi erään yrityksen palautteenantoa: ”Terveisethän on positiivinen asia. Minne sitten saan kirjoittaa palautteeni?”

Yritys päätyi pyytämään asiakkailtaan viestejä.

Minä täällä, sinä siellä


Miten pieni lapsi oikein oppii henkilöihin ja paikkoihin viittaavat sanat?

Minä olen minä, mutta sinäkin olet joskus minä. Joskus ollaan molemmat hän ja yhdessä ollaan me.

Lapsi sanoo Tuolla on koira, ja aikuinen vastaa spontaanisti Niin, siellä on koira.

Ja sitten lapsi katsoo aikuista mietteliäänä – taas kerran.

Rahat tälle tilille

Sain Kelasta postitse päätöksen hakemastamme lastenhoidon tuesta. Paperi oli muuten ihan ok, mutta siinä oli väärä tilinumero. Tuki pitää maksaa lastenhoidon tuottajalle suoraan, ei minulle, vaikka olen tukea hakenut. Silti paperissa oli minun tilinumeroni.

Päätös postitetaan myös lastenhoidon tuottajalle. Onko hänelle nyt kerrottu minun tilinumeroni? Missä olet, oi tietoturvaritari?

Paasaan päätyökseni sähköisen viestinnän ominaispiirteistä, ja jaksan jokaikinen kerta sanoa senkin, että lain näkökulmasta sähköposti on täysin tietoturvaton kanava. Perusteena on tietotekniikka – yksinkertaistettuna se, että viesti välittyy lähettäjältä vastaanottajalle täysin ulkopuolisten luettavissa. Minä en osaa mennä lukemaan muiden meilejä, mutta aika moni rikollinen osaa.

Ihan sama mitä aiheesta puhun. Ihmiset meilaavat silti omia henkilötunnuksiaan ja tilinumeroitaan, palkkatietojaan ja aviorikoksiaan. Mutta niinpä tekevät yrityksetkin, jopa pyytävät asiakkailtaan arkaluonteisia tietoja sähköpostiinsa. Vaikka se taitaa olla jopa laissa kiellettyä, jos sitä oikein tulkitaan.

Ja voihan sen kirjeenkin kantaa väärään postilaatikkoon. Ja vaikka en osaa murtautua toisen sähköpostiin, osaan kyllä kurkata naapurin postilaatikkoon ja poimia sieltä kirjeet.

Tai voihan siihen kirjeeseen kirjoittaa asioita, joita siinä ei pitäisi olla. Vaikka väärän ihmisen tilinumeroita.

Yhtä juhlaa

Olen seuraillut Leijonien kultajuhlista käytyä keskustelua puolittaisen kiinnostuneesti. Itse torijuhlia en nähnyt, sillä en saanut Tampereen Scandic Cityn telkkaria toimimaan. Aamulla toosa heräsi eloon, kun räpläsin mielestäni epäloogisesti kaukosäätimen näppylöitä. Näin siis muutaman pätkän torijuhlista aamu-uutisista.

Humalassahan ne siellä lavalla olivat, sen tajusivat kaikki.

Kummolat ja kumppanit ovat yksi toisensa jälkeen selittäneet mediassa, mitä tapahtui. Tehdystä teosta on puhuttu juhlimisena. Jäin miettimään tuon sanan merkitystä.

Meillä Suomessa alkoholi ilmeisesti kuuluu niin monen henkilön juhlaan, että juhla ei ole oikea juhla ilman viinaa. Siksi juhliminen tarkoittaa – ei enää vain iloitsemista – vaan nimenomaan alkoholin käyttöä jonkun iloisen asian vuoksi.

Siksikö osa kansasta tuntuu ajattelevan, että ”kukkahattutädit” kieltävät ylipäätään mestaruuden juhlimisen (sanan vanhassa merkityksessä), jos ovat pahastuneet alkoholihuuruisesta kompuroinnista?

Muistan aikoinaan omia häitämme suunnitellessamme lukeneeni jostain nettikeskustelusta, että jos häissä ei tarjota alkoholia, ovat häät surkeat häät. Onkohan se liitto edes lainvoimainen, jota ei ole viinaryypyllä vahvistettu? Olisiko siis hieman selvempi mestaruusjuhla ollut huonompi ja vähempiarvoinen?

Mielenkiintoinen on sekin seikka, että jääkiekkopomoilta alkoi tulla pahoittelevia sanoja vasta, kun sponsorit ärähtivät.

En sylje lasiin, mutta olisin toivonut, että koko kansan tilaisuudeksi tarkoitetussa torijuhlassa Leijonat olisivat olleet selvinpäin. Humalainen on harvoin kaunis näky.

Jossain haastattelupätkässä joku Leijona, jota en puheenmongerruksen ja aurinkolasien vuoksi tunnistanut, kertoi heidän jatkavan torilta saunailtaan ”tänään ja varmaan huomennakin”. Siellä voi Leijonakin ottaa kaljaa tai muuta janojuomaa, yksityistilaisuudessaan.