Kuukausiarkisto: maaliskuu 2011

Bisnesläheisyyttä

Kouluttajana toimimisen parhaita puolia ovat pitkäaikaiset asiakassuhteet. Vuosien yhteistyön kautta pääsee parhaiten sisälle koulutettavien tarpeisiin, kun näkee pitkän ajanjakson kehityskaarta.

Tapasin tänään pitkästä aikaa asiakkaan, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä vuodesta 2005. Olen sparrannut tätä esimiestä (tai -naista) ja kouluttanut hänen tiimejään sähköpostiviestinnässä, ja vuosien varrella olemme oppineet tuntemaan melko hyvin toisiamme – noin niin kuin liikekumppaneiksi.

Parin vuoden äitiys- ja hoitovapaani jälkeen oli tosi mukava tavata, ja odotin innolla esimiehen saapumista heidän liiketilojensa aulassa. Ja sieltä hän tuli, jo kaukaa hymyillen minulle. Kiiruhdin vastaan, tartuin ojennettuun käteen – ja halasin häntä. Nainen hämmästyi, tai ainakin niin tulkitsin hänen yllättyneen naurahduksensa.

Yllätyin itsekin tekoani, sillä en ole kovin halailevaa tyyppiä. Minulla on aika iso oma reviiri, eli en helpolla päästä ihmisiä ihotuntumaan kanssani. Mikä ihme minuun meni? Mikä sai minut ottamaan itselleni luvan halata? Mokasinko, kun kapsahdin toisen naisen kaulaan ison finanssialan yrityksen aulassa, jossa oli ainakin 20 muuta ihmistä – ja joista ehkä muutama näki tekoni?

En mokannut. Toki asiakas varmaan hämmästyi mutta ei tuntunut pahastuvan teostani. Toivottavasti halaukseni vain viesti hänelle, että olen kaivannut vapaideni aikana työtäni ja myös yhteistyötäni hänen kanssaan. Kivahan sellainen viesti on, eikö?

Kun jäin äitiyslomalle pari vuotta sitten, hyvästelin erästä pitkäaikaista miesasiakasta. Hän ei erotilanteessa tiennyt, mitä olisi tehnyt: lempeästi naurahdellen hän taputteli olkavarttani pari kertaa ja ”läimäytteli” minua selkään toisen mokoman. Enkä minä tajunnut, että hän olisi halunnut halata! Miehenä hän ei ilmeisesti kehdannut tehdä aloitetta, ja minä mokoma en ymmärtänyt. Nyt olisin tajunnut, eli jotain minussa on muuttunut vapaani aikana.

Koulutus ja konsultointi on sen kaltaista liiketoimintaa, että se henkilöityy hyvin herkästi: ”Tuon tyypin kanssa on helppo tehdä hommia, jatketaan siis yhteistyötä.” Toisaalta joku vastenmielisempi konsultti saattaa suotta pilata koko yrityksen maineen: ”Jopas oli jeppe, ne on taatusti kaikki siellä samanlaisia hyypiöitä. Etsitään joku toinen firma.”

Mielestäni bisnekseen saa tuoda myös pehmeitä arvoja (jos halaaminen lasketaan sellaiseksi). Isoissakin yrityksissä ihmiset tekevät työtä ihmisten kanssa, ja tietty määrä inhimillisyyttä tuo lisää voimavaroja jokaisen työhön. Ja se heijastuu suoraan asiakkaisiin – ja yrityksen liiketoimintaan.

Kaikissa tilanteissa eikä kaikkia tietenkään sovi halailla. Yhteinen historia ja tilanteessa toisesta luettava kehon kieli ovat ne, joiden perusteella päätös tehdään. Aikaa on usein vain silmänräpäys miettiä, minne ne kädet oikein laitetaan. Uskon kuitenkin, että aito toisen kohtaaminen kertoo meille, halataanko, kätelläänkö vai heilautetaanko vain kättä.

Kirja tulossa: kysely ja arvonta

Kuten tarkkasilmäiset ovat huomanneetkin, sivupalkkiin on ilmestynyt kuva kirjasta. Se on Katleena Kortesuon ja minun syksyllä ilmestyvän kirjan kannen kuva.

Kirja on kielioppikirja, ja se on suunnattu – juuri sinulle. Siis kenelle tahansa kielenkäyttäjälle, joka ei muista kaikkia sääntöjä, mutta jonka on syystä tai toisesta tuotettava riittävän hyvää kieltä toistenkin luettavaksi.

Myös Katleenan blogista voit lukea kuvauksen kirjastamme.

Kirjan kustantaa Karisto, ja mahtavan kannen on suunnitellut Sakari Tiikkaja.

Nyt täytyy vielä kirjoittaa se kirja! Sinulla on nyt mahdollisuus vaikuttaa kirjassa käsiteltäviin teemoihin:

Kerrohan, mitkä kielioppiasiat eniten askarruttavat? Mihin tarvitset apua?

Tai toisaalta, mitkä seikat tuntuvat helpoimmilta muistaa? Onko sinulla jotain muistisääntöjä?

Ja vielä: mikä on tarpeeton sääntö tai seikka tai poikkeuksen poikkeus kieliopissa? Mitä ilman pärjää oikein hyvin?

Vastaa kaikkiin tai vain yhteen kysymykseen. Jos jätät nimimerkkisi (tai nimesi) kommenttisi yhteyteen, osallistut yhden Pilkun paikka -kirjan arvontaan. Arvon voittajan ke 7.4.2011 klo 12. Kirjan saa sitten syksyllä. :)

Mielenkiintoinen, minäkö?

Keskustelin eilen viisaan miehen, Jari Wahlstenin, kanssa kommunikoinnista. Taas kerran tuli selväksi, että tärkeää ei aina ole se, mitä sanot, vaan miten sanot. Jari on perehtynyt erilaisiin vuorovaikutusmalleihin ja osaa loistavasti oivalluttaa kuulijansa huomaamaan omat tapansa viestiä.

Itse ymmärsin, miksi väsyneensä hermostun lasten rajuihin otteisiin ja karkaan mököttämään ja säälimään itseäni ja elämänkohtaloani toiseen huoneeseen. Kunnes saan ”palkintoni” eli lasten hämmentyneet ”äiti, äiti” -kyselyt: ne tarvitsevat minua! (Juu-u, kaksoset eivät ole vielä kahtakaan, totta ihmeessä ne tarvitsevat.) Tietty puoleni minussa hakee hyväksyntää ja huomiota, ja koska en väsyneenä osaa sitä muuten hakea, teen sen negatiivisella tavalla. Ei järkevää, mutta hyvin inhimillistä.

Ja ymmärsin Jarin kanssa keskustellessani, miksi minua hivelee, kun minulta kysytään mielipidettä tai pyydetään kertomaan näkemykseni – nimenomaan mieluummin pyydetään kuin niin, että tarjoan sen kysymättä. Silloinhan kullanarvoiset ajatukseni voivat jäädä toisten puheiden jalkoihin!

Ja ymmärsin, että juuri tämän vuoksi sosiaalinen media on hämmentävä. Facebookissa ja Twitterissä heitän ajatukseni uutisvirtaan ja odotan, nappaako kala eli kommentoiko kukaan ajatuksiani. Kauhistus, jos kukaan ei sano mitään! Olenko vähäarvoinen ja epämielenkiintoinen? Enkö osaa olla viihdyttävä tai tuoda mitään uutta näkökulmaa? Vai ovatko lausuntoni niin tyhjentäviä, etteivät ne jätä mitään tilaa toisten kommenteille?

Joku toinen pitää kanavien tahtia niin ripeänä, että oma juttu ehtii väljähtyä ennen kuin sen saa puettua sanoiksi. Tai omat ajatukset tuntuvat hassuilta tai vähäpätöisiltä. Ja mitäs hyötyä tai hauskuutta on roikkua netissä, kun aikansa voisi käyttää oikeassa elämässä kasvokkain jutustellen.

Niinpä. Ei netti korvaa koko elämää, mutta tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja viestiä. Joskus on hyvä, että omaa sanomaansa voi miettiä tovin ennen sen julkilausumista – ja joskus on hyvä joutua reagoimaan nopeastikin. Joskus viestini onnistuu, joskus se menee perusteellisesti pöpelikköön, ihan kuin oikeassakin elämässä. Senkin kokeminen tekee ihan hyvää.

Kirkko viestii – tai joku uskovainen se oli joka tapauksessa

Suomessa on käyty keskustelua kirkon suhtautumisesta homoseksuaaleihin ainakin viime syksystä, jolloin tietty televisiokeskustelu nosti aiheen otsikoihin. Maanantaina alkanut muutamien kristillisten järjestöjen kampanja ”Älä alistu” sai aiheen taas ajankohtaiseksi.

Ja taas kirkko kertoo, että kampanjassa esitetyt mielipiteet ovat vain muutamien kirkollisten tahojen mielipiteitä, eikä virallinen kirkko ole sen takana. (Arkkipiispan lausunto aiheesta on luettavissa täältä.) Pari päivää sitten julkaistiin tiedote, jossa käy ilmi, että kampanja on muutaman nuoren ideoima, mutta parin taustajärjestön tukema.

Miksi sitten ihmiset protestoivat eroamalla kirkosta? Ihmisiä kehotetaan mm. Twitterissä eroamaan kirkosta, koska se ”auttaa syrjittyjen asemaa tässä maassa”, kuten eräässä twiitissä luki.

Kirkko on osiensa summa, ja ne osat ovat nykykirkossa muun muassa näitä erilaisia herätysliikkeitä. Kaikki herätysliikkeet eivät ole Älä alistu -kampanjassa mukana, mutta muutama kovaääninen liike siellä tuntuu olevan. Aihe on kovin tunteita herättävä, joten sillä saa helposti palstatilaa mediassa.

Miten tässä taas kävi näin? Viimeisetkin viisaat ja sydämelliset häipyvät nyt kirkosta, joka jää kiihkojen ja vanhoillisten armoille? Kuka silloin enää ajaa syrjittyjen asemaa kirkon sisällä? Missä on armo ja rakkaus?

Miten kirkon pitäisi viestiä, että oikeasti ymmärrettäisiin, ettei se ole kampanjan takana? Vai onko se sittenkin, tavallaan? Kirkkohallituksen kokoushuoneissa ei ole tehty päätöstä kampanjaan osallistumisesta, mutta silti kansan silmissä näyttää siltä, että uskovaiset eli kirkkohan se siellä sortaa vähemmistöä. Pitäisikö kirkon pistää omapäiset jäsenensä ojennukseen? Ja mikä olisi oikea keino siihen?

On surullista, että koko ev.lut. kirkko tulee leimattua tällaisen ryöpytyksen myötä. Tilannetta voisi verrata vaikka siihen, että yksi puolue tai kansanedustaja esittäisi jonkin ajatuksen, jonka myötä koko eduskunta saisi kuraa niskaansa. Valtiosta on vaikea erota, mutta vaaleissa voi jättää äänestämättä. Mutta sehän ei taas paranna tilannetta ollenkaan, vaan jättää toiset entistä hankalampaan tilanteeseen.

Suvaitseva kirkko suvaitsee paljon jäseniltään. Samalla voi kuitenkin käydä niin, että jonkun toisen varpaat tulevat tallatuiksi.

Somen kirjallisuuspiiri kiehtoo

Monet yritykset ovat sitä mieltä, ettei niiden kannata osallistua sosiaaliseen mediaan. Pieni yrittäjä saattaa ajatella, että tuote on vaikeasti markkinoitava tai omat resurssit eivät riitä seurusteluun netissä. Mitä voisi vaikkapa tavallinen kivijalkaputiikki tai antikvariaatti hyötyä Facebookista?

Niin, mitä todellakin? Otetaanpa esimerkki. Facebookissa on sivusto ”Lue kirja!”, johon minäkin kuulun. Liityin siihen sen kummemmin tarkistamatta, mikä on taustaideologia; pari kaveria oli liittynyt siihen, joten minä seurasin perässä. Ja minusta sivun otsikko oli hyvä: ”Lue kirja!”, siihen haluan minäkin kannustaa!

Sivusto julkaisee useita kertoja päivässä kirjoihin liittyviä keskustelunavauksia, esimerkiksi ”Jos autiolle saarelle (ensi kesänä) saisi vain yhden Agatha Christien kirjan pelastaa mukaansa, niin mikä se olisi?”, ”Rohkeasti kohti pakkasta! Tässä on elämä elettävänä.” tai ”Karkkipäivänä voi lukea uudestaan sen herkullisimman kirjan!”. Yleensä päivitykseen liittyy jokin kuva.

Ja arvatkaa mitä? Ihmiset todella kommentoivat aiheita! Joskus jopa kymmenet ihmiset kertovat karkkipäivän lukemisestaan tai ihastelevat yleensä luontoaiheisia kuvia.

Ja kuka tai mikä tätä sivustoa pitää yllä? Tamperelaisen antikvariaatti Komisario Palmun kauppias Hannu Peltonen on perustanut sivun. (Hänen haastattelunsa voi lukea täältä.) Antikvariaatilla on omakin sivunsa Facebookissa.

Lue kirja! -sivun nerokkuus on mielestäni siinä, että sitä ei ole tehty ensisijaisesti myyntiä tai liiketoimintaa edistämään. Sivusto on tarttunut kirjaharrastajien suureen rakkauteen, kirjaan, sen lukemisen nautintoon ja sen ilosanoman levittämiseen.

Varmasti siinä samalla sivuston seuraajat saavat hyviä lukuvinkkejä ja joko ostavat kirjan itselleen tai lainaavat sen kirjastosta. Sivu on nimenomaan alustana kirjaharrastajien keskusteluille; harrastus, joka muuten on yksinäistä puuhaa mutta jonka herättämistä ajatuksista on antoisaa vaihtaa ajatuksia, tarvitsee juuri tällaisen sivun. Aika moni muukin harrastus ansaitsisi saman.